Unelmia ja maisterihommia

Jos jätetään pois se itsestään selvä tyhjiöön putoamisen tunne, jonka me kaikki nuoret maisterit kohtaamme valmistumisen jälkeen, työuran aloittaminen tai ylipäänsä jonkun työn saaminen aiheuttaa yleensä paljon käytännön stressiä. Etenkin (meille) niin sanotuille laaja-alaisille maistereille, jotka voivat opinto-oppaiden mukaan päätyä omien pääaineidensa osoittamien edes semi-selkeiden paikkojen lisäksi "yritysmaailmaan". Siis niiku mihin yritysmaailmaan? Millaiseen firmaan? Onko sellaista paikkaa olemassakaan, joka on niin sanotusti omaa alaa? Entä onko sellaista "hienoa duunia", jota ehkä ajattelit joskus ylpeänä fuksina tekeväsi. Tiiettehän, sellasta jossa ollaan siisteissä kuteissa ja kiirehditään palaveriin take away -kahvikuppi kourassa pääkadulla. Entä onko aluerajauksia? Pitääkö ehkä muuttaa pois sieltä, missä on ajatellut asuvansa?
Miten käy puolison - jos mielekkäitä töitä ei yhteisestä sijainnista löydy, valitaanko mieluummin
työttömän arki saman ihmisen kanssa vai otetaanko karusti askel eteenpäin jossain muualla? Näitä on
pyöritelty, ja ehkä joku muukin on. Eihän nää vakiintuneeseen työarkeen liittyvät elämänvalinnat ja -vaiheet ole mitenkään helppoja, eikä ne todellakaan ole sellaisia, mitä joskus nuorempana kuvitteli.

Opiskeluajan puuhastelu

Suomessa tein toimistotöitä melkein koko opiskeluajan. Kokemusta kertyi erityisesti asiakkuudenhallintajärjestelmistä, bisnessetien ja -tätien kanssa erilaisten projektien sumplimisesta, seminaarien järjestelyistä, myynnin ja markkinoinnin prosesseista ja ihan perus puhelinpuurtamisesta näissä toimistoissa. Soittamisesta ja vastaamisesta. Usein olin tekemisissä ulkomaanprojektien kanssa. Olen aina myynyt itseni ihmisenä, joka on opiskellut ja tehnyt kansainvälistä ymmärrystä kerryttäviä asioita. Se on ihan oma mielipiteeni, enkä ole vielä kertaakaan joutunut sitä esimerkiksi työhaastatteluissa perustelemaan. En ole kertaakaan maininnut sanoja "aluetutkimus", "maailmanpolitiikka" tai "uskontotiede". Ajattelin, ettei se kiinnosta ketään. Ajattelin, että porukkaa kiinnostaa enemmän käytännön taso, eli mihin nuo aineet liittyy ja mitä ne tarkottaa. Onhan myös oma reaktioni uskontotieteeseen vielä tänäkin päivänä luokkaa "häh". Siksi koen velvollisuudekseni tulkata, että mitä minä työmaailmalle merkitsen, mitä siihen tuon. Sen sanon myös, että minulla itselläni on kaikista tapaamistani ihmisistä kovin luotto tuon aineen hienouteen työelämän ja työllistävyyden kannalta.
Jos joku yliopiston henkilökunnasta joskus lukee tätä, haluan todeta, että jos pistätte opiskelijanne kuulemaan opettajiltaan vuosikaudet "läppää" siitä, miten valmistumisen jälkeen odottaa joko työttömyys tai köyhyysrajalla kituutus väikkärin parissa, aletaan noihin puheisiin vähitellen uskoa. Oikeastaan kaikki pomoni ovat pitäneet uskontotiede + maailmanpolitiikka -komboa erittäin hyvänä settinä. Voi huoletta tehdä kansainvälisen viestinnän hommia, ja jos vielä hallitsee jonkun spesifin ohjelmiston tai on vaikka järjestänyt paljon tapahtumia, on jo enemmän kuin pätevä moneen rooliin.

Haparointia Suomessa

Nythän Suomessa on nihkeää. Koin sen kyllä vuosi sitten, kun koitin etsiä uusia haasteita itselleni.
Minulla itse asiassa oli unelmana jäädä töihin yliopistolle. Jos olette lukeneet Pottereita ja muistatte, miten Harrylle Tylypahka oli yksinkertaisesti kaikkien muiden paikkojen yläpuolella, siis aidosti koti, tiedätte mitä ajattelin aloitettuani Helsingin yliopistossa vuonna 2007. Olisin luultavasti väitellyt tohtoriksi, jos jonkinlainen varmuus tuloista ja tohtoriuden jälkeisestä urasta yliopistolla olisi ollut tiedossa.

Kun todellisuus tämän epävarmuuden ehdottomuudesta valkeni, muodostui uudeksi haaveeksi työpaikka yliopiston hallinnossa. Reilusti yli puolet kaikista kirjoittamistani työhakemuksista oli yliopiston hallinnon hommiin. Huomasin, että näihin paikkoihin valittiin niin kokeneita ihmisiä, että aloin jo vähän vaipua epätoivoon. Piti siis hakea myös vähän muuallekin. Mikä oli järkyttävintä, oli palkkahaitari. Helsingissä asumisen hintalappu on tähtitieteellinen, ruoka on todella kallista, ruokaravintolat ammottavat monesti tyhjyytään perjantaisin... ja kaikki vain maksaa aivan
tajuttomasti. Ei sitä muuten voi sanoiksi pukea. Kaakao maksaa Vanhalla ylioppilastalolla neljä euroa. Jos tarkoitus on nauttia elämästä ystävien kanssa, käydä istumassa kahviloissa, mennä pitkän kaavan mukaan ravintolaan ja tanssimaan, ehkä aamulla brunssille ... On kai paras olla jotakin perintöä tilillä.

Silti esimerkiksi kolmen tuhannen euron kuukausipalkan raja oli harvoin edes realistinen toive hommista, joihin toivottiin maistereita. Joku tässä yhtälössä ei vain toimi. Aloin jossain vaiheessa ilmoituksia tarpeeksi selattuani ajatella, että vau, 2300 euroa, jopa on hyvä palkka, vautsi vau. Kunnes toki myöhemmin tajusin, että ei helvetti.

Miten sain töitä Saksasta

Suomen sivistystä ja koulutusta polkeva poliittinen tilanne sai varmistumaan, että yliopisto ei ole sellainen paikka, minne ne kahdeksan tuntia arkipäivästään kannattaa enää laittaa. Ei sillä että pääsisi edes laittamaan. Olen puhtaasti surullinen siitä, mitä yliopistolle on tapahtunut. YLE:n uutisen mukaan Fabianinkadulla "normaali rauha ja keskittyminen varsinaiseen työhön ovat poissa. Myös monet täällä meillä joutuvat irtisanotuiksi, eivätkä määräaikaiset saa jatkaa tehtävissään. Näköalattomuus aiheuttaa huolta siitä, miten pystymme antamaan opiskelijoille ohjausta ja neuvontaa. Ja miten ylipäätään jaksamme uskoa koulutuksen ja sivistyksen merkitykseen."
Päädyin ensin hetkeksi Stuttgartiin yliopiston kansainvälisiin palveluihin. Oli ilmoitus, että tämmöinen homma on, tarvittiin jotakin sellaista mitä olin tehnyt, ja piti osata saksaa. Ei ollut juuri muita hakijoita. Enkä myöskään tuolloin rehellisesti mielestäni edes osannut saksaa. Ajattelin, että kyllä sitä hätätapauksessa tollanen kansainvälisen osaston homma englanniksikin taipuu. Oh well. No, tästäkin on jo avauduttu.

Tämä oli sellainen helposti sisään-Saksaan -kuvio. Tästä hommasta olen täällä jo ladellut ummet ja lammet, joten menen suoraan siihen, mitä sen jälkeen tapahtui. Marraskuussa olin muuttanut Heidelbergiin ja mietin lähinnä syntyjä syviä. Pomoni Stuttgartissa oli ilmoittanut, että minulla ei ole Saksassa mitään toivoa ns. "hienoihin töihin", joissa minulla olisi vaikkapa esimiesasema, koska kieli on edelleen liian nyrjähtäneen kuuloista. Hän sanoi, että "gastronomie" on se, mihin voin päästä, ehkä. Ja kertoi nähneensä jossain copy-shopissa olevan haussa jonkun alipalkatun homman, joka olisi minua varten. Ja kuten aiemmin sanoin, kun kuuntelee tiettyä laulua tarpeeksi pitkään, alkaa sanoihin uskoa. Totesin jo, että minun kaltaiseni tunteilla, elämyksillä, fiilistelyllä ja hetkiin pysähtymisillä käyvä ihminen oikeastaan sopiikin paremmin johonkin perusduuniin, johon ei mene liikaa aikaa, ja josta saa ainoastaan välttämättömän elämiseen kuluvan summan joka kuukausi. Ja hainkin tällaisia töitä. Ja voitteko uskoa, mitä kävi - minua pidettiin niihin ylipätevänä! Alahan muija keskittyä oman alan hommiin siitä. Tässä maassa on hierarkiat, tittelit ja asemat tärkeitä. Yhden joulukaupan myyjätäti sanoi myöhemmin, että eihän siitä mitään olisi tullut, kun muut mammat siellä on täysin kielitaidottomia ja kouluttamattomia, ja yksi Jenna siellä olisi leijana mennyt seassa. Minulle neuvoja antanut henkilö Stuttgartista ei itse asiassa koskaan nähnytkään minua henkilönä, jolla on kokemusta keskiportaan esimiestehtävistä sekä haastavista projekteista ja joka on urakehityksessään oikeastaan jo häntä itseään edellä. Koska työ mitä tein _hänen_ alaisuudessaan oli jotakin muuta. Ja olisi pitänyt olla oikein sujuva saksan kielitaito, totta kai. Ja menin uskomaan häntä. Koskaan ei olisi pitänyt.

Miksi ei? Koen, että itseluottamukseni lävähti monta pykälää alaspäin. Miksi muuten edelleen suhtautuisin epäuskolla (suurin piirtein piilokameraa etsien) tilanteisiin, joissa uusi pomoni kertoo, että ilman juuri minua hän olisi hukassa ja hän ei tiedä mitä olisi tehnyt jos en olisi ottanut paikkaa vastaan. Minut oli jotenkin vain saatava. Ja että minä osaan oikeastaan monet jutut paremmin kuin hän, ja olen kykyjeni ansiosta tärkeä.

Tämä paikka löytyi ystäväni lähettämän linkin takaa. Kuvauksen luettuani sain flasbackit hallintohommien hakemisista. Liian hienoa kamaa, en varmana ole tarpeeksi hyvä. Tämä oli kokonaisuudessaan toinen "paremman duunin" hakemus, jonka kirjoitin täällä Saksassa. Aiempi olisi ollut Ulmissa, enkä siitä kuullut mitään sen koomin. Tästä paikasta sen sijaan soitettiin seuraavana päivänä innokkaan kuuloisesti takaisin. Puhuimme puhelimessa saksaa, mutta tuleva pomoni halusi varmistaa, että minulla on mukavaa puhelimessa ja varmasti kaikki menee jakeluun, joten loppuosa puhelusta meni englanniksi. Puhelimessa oli selkeästi hymyilevä ja lämpimän kuuloinen ääni.
Haastattelu oli noin viikon kuluttua. Edellisenä yönä nukuin ehkä kolme tuntia. Olin selvittänyt kaiken mahdollisen tästä lääkealan jättifirmasta ja spesifistä tuoteportfoliosta, jonka kanssa tulisin tekemään töitä. Ajelin julkisilla pääkallopaikalle, istuin respaan ja ihmettelin että miten minä muka tässä olen. Ympärillä kohoavat lasirakennukset sai miettimään, että on jo pelkästään tässä haastattelureissussa jotakin kerrottavaa, vaikkei töitä saiskaan. HR-puolen henkilö nouti minut aulasta, ja siirryimme toimistoon, jossa haastattelu alkoi. Se meni oikein hyvin oikeastaan. Mukana oli tiukkoja kysymyksiä, mutta nekin esitettiin niin sanotusti hymy huulilla, ja olin kuitenkin varautunut hyvin. HR-puolen henkilö kysyi lopulta, mitä suunnilleen toivoisin palkan olevan, mihin vastasin jotakin netistä löytämieni taulukoiden mukaista. Sen jälkeen hän itse ilmoitti, että he maksavat "yleensä tästä roolista" aivan hyytävän matalan summan. En edes meinannut uskoa, että tyyppi oli tosissaan. Tämän jälkeen tunnelma ymmärrettävästi lässähti, mutta koitin pysyä iloisena. Minulle näytettiin kansainvälinen osasto, jossa olisin, jos minut valittaisiin. Kun vihdoin lähdin kotiin, olin täysin pölkyllä päähän lyöty. Miten tämä sama tuuba voi jatkua täällä? Toivotaan, että on maisteri, pitää osata neljää kieltä, pitää olla hoitanut haastavia projekteja, pitää osata käyttää tiettyjä ohjelmistoja, pitää olla ollut vähintään 2-3v samankaltaisessa tehtävässä... Ja silti ihan surkea palkka! Ihan kuin Suomessa!
Työtarjous tuli muutaman viikon päästä. Odotus oli siis piinaava, mutta onneksi meneillään oli Glühwein-kausi ja joulumarkkinoita. Iloiset jutut piti pään kasassa. Itse työtarjous oli kuitenkin aika häh-elämys. Tuijotettiin Saksa-konsulttini Macin kanssa tarjottua työtarjouspakettia lievän epäuskon vallassa. Tarjouksessa tönötti vielä korkeampi palkka, mitä olin pyytänyt. Liekö tuo matalan summan tarjoaminen ollut sitten jokin kikka. Voin kertoa, että lopullinen palkka oli yli kolminkertainen alkuperäiseen ehdotukseen nähden. En edes yritä ymmärtää saksalaista hr-kulttuuria enää.

Työssä on tosiaan ollut aika kiireistä semisti brutaalien työaikojen takia. Kaikki muu on ollut aivan ihanaa. Kollegani ovat hauskoja, ja minut on otettu osaksi tuota perhettä. Pomo on maailman lämpimin ja ihastuttavin naisihminen, enkä olisi sinänsä parempaan tilanteeseen ihmisten osalta voinut koskaan päätyä. Ja tuskin päädynkään. Koko rakennus on niin sanottu kansainvälinen osasto, eli eri kieliä kuulee päivittäin. Työpistettäni lähinnä on tanskalaisia ja ruotsalaisia omien markkina-alueidensa vastaavia työntekijöitä. Suomalaisia on minun lisäksi muutama muukin, tosin yksi on juuri eläköitymässä.

Eli niin vain on käynyt, että Lappeenrannasta Helsinkiin ja Helsingistä Saksaan siirtynyt seikkailijasielu on asettunut aloilleen Heidelbergin ja Mannheimin alueelle. Enkä voi muuta kuin suositella samaa kaikille muillekin, joita Suomen tilanne risoo. Täällä toki verot ovat rankat, mutta palkat korkeakoulutetuille todella hyvät, ja kaikki on halvempaa. Ravintola-annokset 7-9 euroa, bisse 3, kauppakassi toisinaan jopa -50% Suomen vastaavasta, kaupunkikulttuuri iloista ja eläväistä, ravintolat täynnä jopa tiistaisin (koska täällä, toisin kuin juuri nyt Suomessa, tämä koko rahan kiertokulku yhteiskunnassa on jotenkin balanssissa). Vuokraan tuskin saan koskaan menemään yli 300-400 euroa. Ainakin yksi kollegani sanoi, että humanisteja näkyy myös firmasektorilla.
Ei siellä Suomessa ole mikään pakko olla. Summa summarum - jos osaat kieliä, maailma on sinun.