Maiden välissä

Terveiset Helsingistä!
Mainitsin viimeisimmässä postauksessani käyttäväni maaliskuun Suomessa työnhakuun ja palaavani luultavasti huhtikuussa Saksaan tekemään loput loman jälkeen jäljelle jääneet työviikot ennen irtisanoutumistani. Varmaan sanomattakin selvää, että tästä kaikesta toteutui noin nanoprosentti. Työnhaku meni täysin jäihin, paluu huhtikuussa oli mahdoton ja en todellakaan tässä maailman tilanteessa ole irtisanoutunut.

Lappeenrannan Myllysaari

Suomi-maku, Saksa-lasi

Tiedättekö, kun joskus on ihan varma, että jokin suunnitelma voi mennä kaikin puolin pieleen, ja sen pienen totaalikatastrofin mahdollisuuden takia teet kaikenlaisia varotoimenpiteitä pahimman varalta. Muut ihmiset ihmettelevät näitä varotoimenpiteitä, mutta sinulla on vain se kuuluisa "gut feeling" - jokin saattaa mennä pieleen tässä kaikessa. Minä olin juuri tämä tyyppi tänä talvena. Sain varsin paljon kehotuksia irtisanoutua ensin ja jättää kaikki Saksassa taakseni ennen Suomeen siirtymistä - näin olisi helpompaa hakea sitten Suomesta töitä. Kaikki siteet olisi katkaistu. Voisi aloittaa uuden työnkin nopeammin. En kuitenkaan sallinut itseni hyvästellä työkavereita tai ystäviä, sanoin vain siirtyväni hetkeksi Suomeen. En irtisanoutunut, vaan tulin tänne pitäen edelleen kirjani Saksassa. Halusin olla Suomessa vain käymässä niin kauan kuin työpaikkaa ei vielä ole. Ja nyt se on toki osoittautunut maailman järkevimmäksi teoksi.
Saksan näkökulmasta olen siis edelleen hyvä veroja maksava kansalainen, joka on vain käymässä kotimaassaan koronakriisin aikana. Lennätettiinhän monia muitakin ympäri maailman takaisin Suomeen elämään pandemian poikkeusoloja. En olisi itse asiassa pelännyt olla Saksassakaan kriisin aikana - pidän saksalaista terveydenhuoltojärjestelmää valtavan luotettavana ja huippulaadukkaana. Mutta kun nyt olin muutenkin jo varannut maaliskuun Helsinki-kuukaudeksi, täällä ollaan, vaikka toukokuuta jo eletäänkin. Etätyöt täältä käsin sallitaan, koska kaikki ovat pakotettuja etätöihin muutenkin. Vaikka haluaisin lentää Saksaan, en edes saa tehdä sitä. (Tai siis sitä ei suositella)

Toistaiseksi irtiotto- tai matkakohteiksi ovat valikoituneet kuvan Lappeenranta, Porvoo ja pääkaupunkiseudun luonnonpuistot

Olen asunut Saksassa jo niin kauan, että koen tuntevani maan logiikan erittäin hyvin. Kuljettuani Mannheimin juna-aseman ahtaita käytäviä vuosia ja vuosia aamuruuhkassa, olin ihan varma, että kun mikä hyvänsä scifi-leffoista tuttu pandemia Saksaan pääsee, se leviää aivan väistämättä ja räjähdysmäisesti. Ihmiset ovat ahtaasti kaikkialla - ei ehkä kansainvälisen vertailun mukaisesti erityisen tiheästi, mutta minun tottumuksiini nähden kyllä.
Toisaalta, tiesin myös, että mikäli saksalaisia käskee pysymään kotona, tai kuten nyt, käskee pitämään maskia, he tekevät sen mukisematta. Lisää sääntöjä ja ohjeita, voi kyllä, tuokaa minulle lisää struktuuria ympärilleni. Ja ennen kaikkea, lisää sääntöjä, joiden noudattamista pääsee valvomaan omassa ympäristössään. Oikein erinomaisena päivänä joku on mokannut, unohtanut maskinsa, ja saksalaiselle avautuu ainutkertainen ja loistokas mahdollisuus huomauttaa tästä kyseiselle kanssakulkijalle. No, olivat rakenteelliset lainalaisuudet mitä hyvänsä - fellow-güntterin suoran palautteen väistely tai sitten aito luottamus säännöstöjä kohtaan - järjestelmä Saksassa toimii.

Sain toisen maisterin tutkintoni rekisteröityä maaliskuussa, ja nyt myös valtiotieteiden maisterin tutkintotodistus on hyllyssä. Teen siis parhaillani työnhakua tuplamaisterina, jolla on markkinointikoordinaattorin ja lääkealan suuryrityksen kokemus pohjanaan - ja täytyy sanoa, että en kyllä valitettavasti silti ole saanut töitä. Olen miettinyt, että tämän luulisi kiinnostavan jo jotakin poliitikkoakin - miten paljon ihmiseen voi upottaa valtion rahaa (koko koulutus alusta loppuun ja tämän huipuksi vielä kaksi maisterin tutkintoa) ja silti olla antamatta tälle veroa tuottavia töitä kotimaastaan. Isona syynä toki luultavasti on se, että kumpikaan maisterin tutkinnoistani ei ole DI tai KTM, ja urani on näille tutkinnoille tyypillisillä aloilla. Valtiolle työllistyminen on lähes mahdotonta tässä vaiheessa - kaikkiin virkoihin löytyy aina sisäinen hakija, joka on aloittanut polkunsa kyseisessä instituutiossa ensin harjoittelijana ja sitten pätkäsopimuslaisena. Vaikka VTM:t hyvin usein työllistyvät hyvin ja nimenomaan valtiolle. Tämä on varsin mielenkiintoinen ihmiskoe - mihin VTM voi työllistyä, jos valtion osalta "juna meni jo." Ja kun samaan aikaan olemassa on jo työpaikka Saksassa, jossa olet varsin arvostettu, ja mikä näkyy myös palkkauksessa, on todella haastavaa löytää motivaatiota työnhaun jatkamiselle. Toistaiseksi sitä on kuitenkin vain yritettävä. Ehkä joku päivä täälläkin se arvostus löytyy.

Olen varsin kaksijakoisissa tunnelmissa oikeastaan päivittäin. Uusi potentiaalinen pysyvämpi koti Helsingissä on olemassa, sinne on kannettu jo tavaroita sisään, saunassa on käyty säännöllisesti, parvekkeelle istutettu kasveja ja niin edelleen. Prisma on uusi Penny. Mutta itse elämää ei vielä ole täällä Suomessa - työpaikka on vieläkin Saksassa ja uuden hankkiminen täällä Suomen päässä tuntuu joltakin megasuoritukselta, jonka toteutumatta jääminen on täysin mahdollista.

Onneksi on ollut paljon virtuaalista sosiaalisuutta kavereiden kanssa. Videopuhelut ovat paljon parempi kuin ei mitään, ja niiden aikana voi esimerkiksi skoolata yhdessä. On myös tärkeää kuulla ja saada puhua saksaa silloin tällöin. Omia täällä asuvia kavereitani olen pystynyt näkemään niin paljon kuin olosuhteet sallivat - eli lenkeillä ja muutaman hengen etäisyyspiknikeillä. Ja he ovat kyllä mahtavia tyyppejä. Näinä aikoinahan todella erottaa, ketkä ovat hyviä ystäviä ja ketkä vain hengailukavereita. Olen valitettavasti todistanut myös sitä, että minkäänlaista viestittelyä ei tapahdu, ei mitään videopuheluita eikä minkäänlaista kontaktia. Mielestäni nyt ei selitykseksi käy se, että ei vain ole viestittelijätyyppi. Ihmiset tarvitsevat sosiaalisia kontakteja ja nyt nuo tilanteet on vain pakko hoitaa muuten kuin kasvokkain. Yleensä nämä ovat hieman uudempia, opiskeluaikojen kavereita. Ja mitä vanhemmat kaverit, sitä varmemmin heistä kuulee. Onneksi kotoilu ja kaikki muu tähän aikaan liittyvä on hieman helpompaa kaksikolle kuin yksin olevalle ihmiselle.

"Ikuinen marraskuu" loppui heti saavuttuamme Suomeen, mutta siitä alkanut ikuinen maaliskuu sen sijaan tuntuu jatkuvan edelleen

Minkälaista elämä Saksassa olisi kaiken tämän jälkeen? Elämäni oli todella sosiaalista - edullisen hintatason vuoksi arki sisälsi paljon ulkona käymistä, istuskelua viinilasillisella, erilaisia kahvilaelämyksiä, musiikin fiilistelemistä, ulkoilmatapahtumia, kojuruokaa, tanssimista. Kavereiden kanssa oloa, oikeastaan joka päivä. Olisko lempikahviloissani ja -ravintoloissani enää samaa tunnelmaa kuin ennen? Lähtisivätkö ihmiset ulos samoin kuin ennen? Olisiko uusi kotoilutrendi muuttanut heidän ajatteluaan? Ajattelisivatko he mahdollista tartuntaa vielä joulumarkkinoidenkin aikaan? Järjestetäänkö niitä? Saisinko itse Saksassa tartunnan? Lievän vai vakavan?

Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä paremmin ymmärtää jatkuvasti toistettavan mantran: maailma ei ole enää entisensä. Minun Saksani hyvin luultavasti lakkasi olemasta sinä päivänä, kun astuin lennolleni lopputalvesta - juuri ennen koronarajoituksia.
Se on kuitenkin oma paikkani niin kauan kuin Suomi ei halua minua paremmin omakseen ottaa. Ja paluulento on väistämätön, kuin myös uuteen elämään totuttelu. Toistaiseksi saan tehdä kesän lävitse etätöitä, mutta kun kesä on ohi, on seuraavan askeleen vuoro. Mikä ikinä se sitten onkaan.