Uuden blogitekstin puljautus on eittämättä mennyt sellaiseksi kerran parissa kuussa -harrastukseksi, mutta kun huomaan statistiikasta Saksaa googlailleen ihmisten päätyneen tänne, aion kyllä jatkaa näiden kirjoitusten väsäilyä. Tahti on tosiaan vaan tällainen epäsaksalaisen verkkainen ja chilli.
Coming up with something new to post has become a rare phenominon it seems, but as I have people who actually google Germany/immigration topics and then end up here, I will continue trying my best. The pace is just either chilled or slow, so anything but German I'd say.
Kesä oli melko kiva tänä vuonna. Joidenkin suomalaisten mielestä olin aika paljon töissä. Kieltämättä itsekin olen saanut isän ja äidin sekä muiden sukulaisten lomatottumuksista sen verran vaikutteita, että kuvittelin aluksi pitäväni sellaisen perinteisen "neljä viikkoa heinäkuussa ja siinä se" -rykäyksen. Kuulema tarvitsisi ottaa kunnon köntti lomaa kerralla, jotta tuntisi olleensa kunnolla poissa. Voin ylpeänä todeta olevani nyt täysin vastakkaista mieltä, sillä itselleni sopii erinomaisesti osiin pilkottu loma. Kesällä minulla oli mielestäni kolme lomaa, ja jokaisen jälkeen tunsin olleeni poissa ja saaneeni akut täyteen, so to say. Ensin olin veks tuon aiemmin esittelemäni Freudenbergin loman aikana - ja silloin olin itse asiassa vain kaksi päivää. Lähtö oli keskiviikkoiltana (ranskalaisilla kilvillä varustetulla vuokra-autolla, hah, bonjour vaan kaikille takasin, ketkä oletti että osaan enemmän kuin 2 sanaa ranskaa), ja paluu siinä lauantain tienoilla. Sitten oli juhannusloma, long story short:
Summer this year was nice. It was full of new things, above all. Some (point the fingers at the Finns) said I worked quite a lot, but it's actually not my cup of tea to take four weeks off in July and call it a vacation. I liked having three smaller vacay slots booked. After the Freudenberg mini-getaway I spent a couple of weeks working as usual, and then flew to Finland for 1,5 weeks to celebrate midsummer, meet up with friends... Loved every second of it:
 |
Koti, juuret, omat huudit/ home, roots, my hoods
|
Heinäkuu meni aika jännästi sekin. Sain ensimmäistä kertaa töissä vastuulleni ns. pumppupuhelimen. Kyseessä on diabeetikoiden insuliinipumppujen päivystylinja, jonka sisään tulevat puhelut ohjattiin omaan työkännykkääni toimistoaikojen ulkopuolelella kellon ympäri viikon ajan. Ekan viikon aikana sain pyöreät nolla puhelua. Lisät tietenkin kolahtivat silti, koska olin valmiudessa. Olen tällä hetkellä kolmen kollegani kanssa näiden tiettyjen diabeteksenhallintalaitteiden osalta jonkinalainen asiantuntija, joten laiteteknisissä kysymyksissä koitan auttaa soittajia. Toinen pumppuviikko oli heinäkuun lopulla, ja silloin soittoja kyllä tuli. Yksi muun muassa, kun olin Stuttgrtissa Allmandringilla piknikillä.
The second week of July I spent being responsible for the so called pump phone. Insulin pump users from Finland can get technical support from me and my colleagues during normal business hours, but in addition to that we have launched this additional 24/7 service just for pump users. Basically after 5 p.m the calls get treansfered to one of us (work phones). During my first week I got 0 calls (wohoo), but the second week was a bit busier, and one of the calls came in when we were having a picnic with our dear Stuttgart gang in Allmandring. This doesn't limit your life almost at all, just be ready to document some deep stuff and burst into an alien language in Lidl or in a pub... And you obviously get paid for this, so don't feel sorry for me hons...
 |
| Ja tältä se näytti. Huvitti muita. It might have raised some questions - what are you doing .. |
Kolmas kesälomapätkä, kaksi viikkoa, oli elokuussa. Sain näyttää saksalaiselle vieraalle vähän Suomea, mikä teki visiitistä vähän normaalia spesiaalimman. Olin myös pisimmän pätkän perheemme mökillä vuosiin, viitisen päivää siellä vierähti. Tajuamisia tuolta ajalta: 1. olen luontoihminen 2. kun olen ikivanha, haluan vetäytyä jonnekin luonnon keskelle, ainakin kauas Saksan kaltaisesta väestöntiheydestä 3. voisin saunoa joka päivä, ja saunonkin, jos voin 4. mikäli jossain muutaman kilsan säteellä on edes yksi pistorasia, voin asua mökissä ilman sähköä 5. rakastan sienestää ja marjastaa ja ennen kaikkea syödä itse poimittua puhdasta ruokaa. Ainakin neljä isompaa ateria saatiin kokoon itse kerätyistä kanttarelleista. Koko kylä, metsät ja kukkulat, kaikkialla oli täysin hiljaista. Hienot päivät.
In August I got to show Finland to a person who had never been there, which gave that visit some nice extra. That was also the nature getaway dot com that I had been waiting for. Five days by a lake, in a quiet summer cottage in the middle of the most beautiful forest and village landscapes, going to sauna every day. I learned from myself that I definitely am a country side person, and one day when I'm old, I want to settle down in a place where population density isn't as extreme as it is, well, in Germany for instance. In Germany quiet and beautiful places most likely excist but the authenticity is missing. They are always in their own way branded and frequently visited...
Ja tähän väliin pieni avautuminen Saksan luonnon rauhasta. Tavallaan täällä arvostetaan ja toisinaan etsitäänkin juuri jotakin tällaista, mutta toteutus on jotenkin keinotekoista. "Tule rauhoittumaan, tule luonnon keskelle", kaikki tämä on oikeastaan kaupallistettu. Tai ei eihän näissä mitään hurjia rahoja liiku, mutta siis mihinkään paikkaan ei vain voi tuosta vain mennä ilman, että se oli tiedossa jo valmiiksi jonkinlaisena "luonnon helma" -mestana. Eli spontaanius puuttuu. Tulkintani on nyt vuoden verran outdoor-seikkailuja tehtyäni se, että tämä väestömäärä tekee melkein mahdottomaksi sen, että Suomen kaltaisia aidosti hiljaisia ja tyhjiä paikkoja löytyisi.
Tästä huolimatta ja tähän liittyen tuli Suomi-reissun jälkeen käytyä vuosia hekumoimani Mosel-laakson varrella patikoimassa. Majoittuminen tapahtui pienellä saarella joen keskellä. Siltaa pitkin rinkat ja teltta selässä respaan suoraan juna-asemalta, teltta hemmetin kiviseen maahan pimeän tultua, aamulla muonat uudella spiritus-keittimellä ja sitten vuorille. Patikointireitti oli aika haastava, kapeita vuoripolkuja oli siellä ja täällä, ja keli oli perinteiseen saksalaiseen elokuun tapaan 30 celciuksessa ja ilmankosteus tapissa. Mutta maisemat olivat toden totta sen arvoisia. Ja miltä luonto siellä tuoksui, maissipeltojen läpi seikkailu, eväät vuoren päällä, jossa muuten välillä tuuli kuin tornadon silmässä... Onneksi oli huivi päässä, niin ei tarttenut menettää hermoja. Ja raikkaaltahan se tuntui pitkän taivalluksen päätteeksi.
Right after Finland a little Mosel getaway was needed. One _amazing_ natural landscape after another until you puke, right.. This was so amazing, seriously. Hiking, walking next to wine plantations, staying on an island, counting ships, skipping stones and living with minimum amount of groceries, because the city of Hatzenport didn't have a supermarket. Nor did it have a smart phone compatible internet connection. A great place, with and without sarcasm. And seriously, I've wanted to go to Mosel valley for ages already. Next up maybe a day trip with a wine tour. Wine is actually the thing that brings the tourists in that area but we made a conscious decision to soak on the nature this time.
Alas päästiin perinteiseen tapaan paljon helpommin, ja reitti kulki mitä idyllisimmin viini-istutusten välistä. En voi muuta kuin suositella Mosel-laaksoa kaikille. Paikka on tunnettu viineistä, ja siitä syystä sinne yleensä reissataankin, mutta totesin, että viinimaistiaiskierroksen voi ottaa joskus päiväreissullekin, nyt oli tarkoituksena toteuttaa sporttiloma. Kaupunki, jossa olimme, oli nimeltään Hazenport. Erikoista tässä paikassa oli muun muassa se, että koko kaupungissa ei toiminut mobiili-internet. Heillä oli edelleen joku ei-älypuhelin-aikainen yhteystyyppi koko alueella. Eikä markettia ollut. Tuli siis todella mentyä niillä hedelmillä ja proteiinijauheilla, mitä oli kokoamassani ja suunnitelemassani retkipakkauksessa. Ja hyvin pärjäsi. Limsapullon kävin kerran hakemassa respasta.
Reissujen jälkeen oli aika palata taas töihin. Pakko sanoa, että olen lähikuukausina syystä tai toisesta törmännyt paljon kirjoituksiin elämän laadusta. Haluatko elää työtä varten, haluatko että tunnit päivästä uppoavat vain sinne, haluatko viettää kaiken tämän ajan erillään läheisistäsi tai mahdollisesti lapsistasi... Netti on vastaavasti ollut täynnä "irti oravanpyörästä" -tekstejä - kertomuksia siitä, miten otettiin riski ja vähennettiin työtunnit alle puoleen ja kiristettiin vyötä, jotta vastineeksi saataisiin enemmän aikaa itselle. Tämä olisi kieltämättä ollut pitkällä tähtäimellä myös oma suuntani. Jotakin kuitenkin tapahtui heinäkuussa, ja olen sitä mieltä, että jos se tapahtuisi kaikille, kukaan ei ahdistuisi työssään niin paljon, että tarvittaisin ainakaan totaalisia irtiottoja. Tapahtuman nimi oli etätyöt, työkielellä home office, suomikollegoiden kesken kotitoimisto tai kotiluola. Voin nukkua melkein tunnin pidempään ihan vaan koska ei tarvitse mennä juniin, ekat pari työtuntia (muutenkin lähes aina melko hiljaisia) voin makoilla pedissä työläppäri sylissä, tehdä rauhassa aamiaista, eikä ole väliä miltä näytän. Lounastauolla olen töissä aina firman kuntosalilla, ja kotitoimistopäivinä sitten vain juoksemassa Rohrbachin Himmeltreppe-polkua pitkin vuorelle. Joka ainut päivä olen pysynyt urheilurutiinissa, ja siitä on tullut yksi asia, jota odotan. Pakolliset 15 minuutin tauot mahdollistavat syömisen, hyvin ehtii. Eikä minusta tunnu siltä, että jotenkin työ ja koti menisi sekaisin. Tuntuu lähinnä siltä, että olen saanut ekstravapaapäivän, koska olen saman tien vapaa menemään mihin vain. Eräs päivä tässä oli 07-15.30 vuoro, ja kun olin kaupungilla kahvilla jo klo 16, tuntui kyllä melkein lomalta. Tällä tavalla en oikeasti varmana väsy tai turhaannu. Ja kun tällaisia päiviä pitää kaksi viikossa, on aina mukava mennä töihin näkemään ihmisiä, jotka ovat oikeasti kavereitani, ja on ihanaa saada ajastaan enemmän irti.
Suosittelen kotitoimistoilua kaikille, joilla on vähänkään pitkähkö työmatka, ja joille siihen annetaan työn luonteen puolesta lupa. Lomiakaan ei tarvitse odottaa niin vesi kielellä, kun on rauhallisia kotiaamuja säännölliseen tahtiin. Itseäni ainakin uuvuttaa ja lomalle eniten vetää tietoisuus aamujen takkuisuudesta. On vaan niin hankalaa joskus herätä ja mennä se sama matka junalle nollat taulussa. Kaikki tämä poistui lähes täysin kotitoimiston myötä.
Ollaan onnellisempia ja tehdään töissä parasta mahdollista jälkeä :)
After travels it was time to get back to normal every-day-life. I know that looks like some mile-long preach up there but basically what I'm saying is that I have found the perfect balance between work and freetime. And I hope everyone can do what I have done, I assure you it makes you a happier person. And it's called home office. Two days a week is a good amount. It's also good to see your colleagues and work place friends so don't be an outsider and do it every day. The best of both worlds. Parents get to spend more time with their children, commuters can gain hours of extra time to watch films or go to restaurants in the week with their loved ones... You wake up slowly and take your time with the breakfast while working. And a funny thing, sometimes you find yourself reading a good book in a cafeteria, laughing on a date just some minutes after you've switched off your work laptop in the afternoon, and you actually feel like you've had a day off. And you develop your routines with home office too, I run up the hill and back down during lunch breaks and use the shorter breaks for eating. I don't need to eagerly wait for the next holiday, because work life like this doesn't feel hard. And we all know that a lot of sick leaves are based on the fact that people are exhausted. Sometimes when you look around (at the working people especially, heading either home or work) it feels like the whole world is exhausted and frustrated, always waiting for the next big break, whatever it is for them. I am a better employee like this, and I'm pretty sure it's like that for many others too. I hope the companies are brave enough to answer this need, and I hope to see the larger scale effects this could have on national health. One can always hope.
