torstai 20. kesäkuuta 2019

Itäisen Saksan kaupunki- ja luontokohteet

Unohtui muuten aiemmin raportoida retkestä itäiseen osaan tämänhetkistä asuinmaata. Tarjoilen siis nyt pienen loikkauksen huhtikuuhun, vaikka ehdin jo kertoa Moselista, joka tapahtui tämän jälkeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, rakastan kaikenlaista ulkona urheilua Saksassa. Pyöräily on uusi juttu, mutta kestosuosikki eli maastossa vaeltaminen tai hölkkääminen on pysynyt mukana aina vuodesta 2015 asti. En ollut juuri edes ajatellut itäistä Saksaa mahdollisena kohteena, koska etäisyys sinne on kuitenkin aikamoinen, eivätkä junayhteydet ole kamalan käytännöllisiä Mannheimin suunnasta. Mutta elämään voi aina silloin tällöin tupsahdella uusia yllättäviä asioita - kuten kumppani joka ei inhoa autoilua. En siis itsekään ole mikään fanaattinen autoilun vastustaja, mutta kun satun tietämään, miten ruuhkaisia ja hektisiä paikkoja saksalaiset autobahnit ovat, en ollut innostunut aiheesta. Tuhatta ja sataa kaahaavat rekkojen väleistä pujottelevat metallimonsterit saavat lähinnä stressikäyrän nousemaan, vaikka istuisi pelkästään kyydissä. Mutta koska kuskia ei haitannut, totesin että koitetaan nyt ainakin tällä kertaa.

Road-trippailu alkoi siis Mannheimin Käfertalin autovuokraamosta, ja päättyi ekana päivänä Weimariin. Sen verran muistamme historian tuntien sisällöstä, että totesimme mestan merkittäväksi osaksi Saksaa. Schiller ja Goethe elivät Weimarissa ja jälkimmäinen halusi tulla sinne takaisin vielä viimeiselle leposijalleen.
S&G

Kampuksen kulmilla
En tiedä mielletäänkö Weimar vielä virallisesti idäksi, mutta sopiva välietappi siitä saatiin. Tykkään myös yöpyä pienehköissä majataloissa, ja juuri tällainen löytyi Weimarista. Onko muille suomalaisille muuten käynyt tätä skenaariota ulkomailla - olet aamiaisbuffetissa hotellissa, kahvi tarjoillaan siten että se odottaa termoskannussa pöydän keskellä, katsot muiden juovan ehkä yhden kupin, kahvia jää näin kaikilta pöytäkunnilta yli. Alat itse juoda kupin, toisen, kolmannen... Ja pian huomaat että oma kannusi on jo tyhjä. Tilanne, jossa pyydetään uutta kannua, on niin harvinaislaatuinen, ettet tiedä kuuluuko sinun hävetä vai olla ylpeä itsestäsi.
Weimar-suositus: Shwartzbierhaus

Seuraavana päivänä oli tarkoitus saapua Dresdeniin, mutta pääsimme sinne vasta aika myöhään, koska halusimme pysähtyä ensin Bad Berkaan pienelle metsäkierrokselle ja tekojärvelle, ja tämän jälkeen Jenaan lounaalle. Kanssamatkustajaltani voi tosiaan kysyä lisätietoja aiheesta Jennan kanssa Jenassa, ja mikä siinä on erityisen hauskaa. Itse tyydyn vain toteamaan lyhyesti: Kiitos vohveleista, Jena.

Dresdenissä oli siis jo pimeää, kun pääsimme lämäisemään laukut hotellihuonnen lattialle. Tällä kertaa valitsimme ketjuhotellin, joka sijaitsi Neustadt-kapunginosassa, eli joen toisella puolella keskustaa nähden. Itse tämäkin alue oli todella viihtyisä ja persoonallinen, ja tuona loppuiltana keskityimmekin vain siihen.

Dresdenin aamuun kuului kävely Elbe-joen rantaa japanilaisen puutarhan kautta kohti keskustaa, joka yllätti oikeastaan aika isosti. Paikka oli ehdottomasti kaiken hypetyksen arvoinen, ja erityisesti sen pääkaupunkimaisuus ja kaiken mahtipontisuus tuli hieman puskista. Sama fiilis kuin Roomassa tai Pariisissa, mutta toki Dresdenin omaan tyyliin. Kun kaupunki on lähes täysin tuhoutunut ja uudelleen rakennettu vanhaa mallia ja tunnelmaa uskollisesti noudattaen, on lopputulos todella omalaatuinen.



Saksasta harvoin löytää siideriä, mutta kun löytää, löytää toki tätä pahinta




Kaikki Saksin kuningaskunnan hallitsijat aikojen alusta muraaliin kuvattuna
Toisen Dresdenissä vietetyn yön jälkeen siirryttiin kaupunkilomailusta suoraan luontoon. Sächsische Schweitzin vuoristoiset maisemakuvat olivat jo tuttuja, joten olin tässä vaiheessa jo aika malttamaton ja halusin vain jonnekin kielekkeelle kunnon hikisen nousun jälkeen nauttimaan tuulen vireestä. Kurort Rathen oli yksi niistä paikoista, jotka olivat totaalisen loppuun buukattuja, joten sinne majoittumiinen ei onnistunut. Onneksi päätimme silti mennä sinne päiväksi tekemään ensimmäisen pienimuotoisen patikoinnin. Paikka oli todella turistinen, etenkin päänähtävyyksien osalta, mutta jos jaksoi painaa etappien välimaastot kävellen, sai toisinaan ihan jopa aivan omaa rauhaa luonnossa.

Rathen on kaunis ja pieni idyllinen kylä Elben varrella, ja kylän kaduilta pääsee suoraan luonnonpuiston metsäpoluille. Tosin itsestäänselvimmät saapumisväylät itse paikkakunnalle johtavat joen "väärälle" puolelle, kylän vastarannalle. Ja yllätys, yllätys, siis oikeasti yllätys, joen yli ei mene siltaa. Lastauduimme siis lauttaan, joka seilasi noin kymmenen metrin matkan kylän varsinaiselle puolelle. Alun wtf-olotilan jälkeen tämä oli oikeastaan ihan hauska kokemus.

Paikallista bisnestä tukemassa
"Vesillä", eli lautassa muutaman minuutin verran
Luonnonpuisto-osiolla oli muutama kunnollinen nousu, paljon kielekkeitä ja lisäksi luolastoja ja kalliosyvennyksiä, joihin oli tehty polkuja ja asetettu tikkaita. Kaikki luolamaiset polkuosiot olivat ihanan raikkaita kuumana kesäpäivänä, ja viileän kostea ilma tuntui painuvan ihoon. Tälle minivaellukselle tuli pituutta hieman yli 10 kilometriä.




Päivän päätteksi päästiin seuraavaan majapaikkaan, Burg Hohnsteiniin, joka onnistui kirvoittamaan sekä ihastuksen että totaalisen repeämisen. Tämä oli absoluuttisen viimeinen paikka, joka Sächsische Schweitzin alueella oli vapaana, eli mitään sen kummempaa syytä sen valintaan ei ollut. Oli toki hienon kuuloista, että majoitus on linnassa, mutta saatoin hieman ihmetellä, miksi yksi yö maksaa vain 25 euroa per henkilö. Kiemurteleva vuoritie johti kylään, joka oli kirjaimellisesti kukkulan päällä, ja kyllä, siellä oli myös linna. Jo pelkästään huoneeseen vievä käytävä palautti kuitenkin vahvasti mieleeni leirikeskuskokemukset lapsuudesta, ja oven takana toden totta odotti autenttinen leirikeskushuone, askartelupöytää unohtamatta. Sänkypaikkoja oli jopa viisi, koska asiaan kuuluva kerrossänky löytyi huoneen nurkasta. Mutta kyllä tästäkin selvittiin, ja paikka itsessään oli todella uniikki ja kaunis. Verhoja ei tosin ollut, joten ne tuli improvisoitua täkeistä.



Seuraavana aamuna oli vuorossa itse pääpäivä, eli varsinainen +20km metsä- ja vuorivaellus. Vaikka olimme todella aikaisin liikkeellä, saimme tasan viimeisen autopaikan Lichtenhainerin vesiputouksen luota, josta valmiiksi katsottu reitti alkoi. Normaalisti 20 kilometrin haikit eivät ole mitään sen kummempia, ja siksi ajattelinkin tämän menevän kuin vettä vaan. Kuinka väärässä olinkaan. Nousut olivat niin tiukkoja, niitä oli paljon, eväissä ei ollut ihan tarpeeksi nopeasti imeytyvää hiilihydraattia... Monet tekijät saivat kokonaisrasituksen tuntumaan noin kaksinkertaiselta verrattuna normaaleihin 20 kilsan setteihin, joita olen tehnyt. Reittiin kuului muutamia kohokohtia, jotka olivat tietty aina turistisia, ja sinne yleensä pääsikin myös autotietä pitkin. Mutta varsinaisessa metsävaelluksessa sai Rathenin tavoin olla hyvin rauhassa. Piti vain varoa ettei lipsahda Tsekin puolelle, jos päättää vain seurata valmiiksi viitoutettua vaellustietä orjallisesti (oma reittimme pysyi Saksan puolella).






Kalliot ja vuoret, joita reitin varrella kavuttiin ja nähtiin avautuvan, olivat jotakin aivan uskomatonta. Ehkä loppua kohden olisin vielä arvostanut vuoreen hakattuja tikkaita tai kallioseinään kiinnitettyjä kiipeilytappeja enemmän, jos en olisi keskittynyt niksauttamaani nilkkaan tai yleiseen väsymykseen. Evästaukojen kanssa olimme reitillä noin kahdeksan tuntia. Valmis reitti löytyi Komoot-nimisestä apista, joka oli aiemmin osoittautunut hyväksi kokemukseksi. Tällä kertaa se tarjoili ainoastaan yhden yllätysmomentin - Valmiiksi poluksi merkattu osio oli todellisuudessa kahden kallion välissä kulkeva tappirivistö (kuva alla), via ferrata. Tästä olisi ollut ihan mukava saada jonkinlainen esitieto, vaikka kyllä siitäkin jälleen selvittiin. Tiesimme reitin olevan vaativa (sovelluksen luokituksen mukaan) mutta koska nämä arviot ovat kokemuksen mukaan olleet monesti aika liioiteltuja ja koska lisäksi koemme olevamme aika urheilullinen pariskunta, ei tuo luokitus aiheuttanut sen kummempia toimenpiteitä. Ehkä ensi kerralla hieman paremmalla selvitystyöllä :D Adrenaaliinit pääsivät aika kattoon kyseisen laskun myötä.


Seuraavana aamuna olivatkin jalat sitten sen tuntuiset, että jotain oli tullut tehtyä. Leirikeskusaamiaisen (joka muuten kuului hintaan, wohoo) jälkeen ajelimmekin sitten lähes yhtä soittoa takaisin Mannheimiin ja vältimme ruuhkat lähes kokonaan, yhtä sumppua lukuunottamatta.

Suosittelen siis ehdottomasti Sächsische Schweitzin luonnonpuistoaluetta ja itäisen Saksan roadtrippailua kaikille. Mahdollisuus toteuttaa kaikki todella matalalla budjetilla on iso plussa, mutta myös luksuksemmasta meiningistä kiinnostuneille on tarjolla todella hyviä majoituksia. Ja kuten aina vahvasti brändättyjen kohteiden kanssa, tärkeää on olla todella ajoissa. Ja muita kävijöitä (tai kävijämassoja) pitää pystyä sietämään, etenkin jos reissaa pyhäpäivinä. Eli totean reitin Mannheim-Weimar-Dresden-Rathen-Hohnstein-Mannheim hyvin toimivaksi.

Mihis sitä seuraavaksi menisi?

keskiviikko 5. kesäkuuta 2019

Lisää Saksa-suosituksia: Mosel-laakson pikkukaupungit

Arriva ja rokkenrol! Kesä on saapunut keskuuteemme, mutta ei itse asiassa vielä niin kuumana, etteikö siitä voisi nauttia. Osoitteeni vaihtui kuudennen kerran Saksa-vuosieni aikana, ja nyt ihmettelen Mannheimin hipster-kaupunginosaa. Eikä ole omakeksimä luonnehdinta - paikalliset ovat tätä mestaa näin kuvailleet.
Reissuja on tullut edelleenkin tehtyä, ja ajattelin täällä jakaa hieman juttuja uusimmasta, eli pyöräretkestä Mosel-laaksoon. Kyllä, minä pyöräilin matkaa, siis useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Tämä ei ehkä normaalille kuolevaiselle ole mikään suuri pyristys, mutta kun on itse tottunut polkemaan ainoastaan päästäkseen kouluun tai Prismaan, niin jalat ja kankut eivät välttämättä ihan ymmärrä heti, että tämä liikerata vaan jatkuu useita tunteja. Mutta ei se mitään, pyörätiet olivat niin überhyviä, että siellä ei tällaisen pyörä-noobin tarvinut paljoakaan kärsiä. Seuralaiseni edustaa tässäkin asiassa ns. iron man -osastoa, joten ainut haaste tuli ehkä hänen satunnaisten vauhtipiikkiensä perässä pysymisessä.

Pyörä on hyvä kulkuneuvo Moselilla, koska junarata ei kata kaikkia parhaita ja esteettisimpiä pikkukaupunkeja, ja lisäksi tuo alue on aidosti suunniteltu pyöräilijöitä varten. Pyörätiet olivat eräällä tunnetulla pätkällä (maaseudulla, ei enää joen varrella) oikeasti parempia kuin vieressä pöllyävä autotie. Asfaltoitua ja tasaista, mikäpä siinä siis ajaessa. Etenkin kun pyöräni oli hieman kyseenalainen tähän tehtävään, lähinnä siis hieman liian raskas. Lisäksi pyöräretkiin liittyy se hienous, että kaikkea monen päivän tavaraa on pystyttävä kuljettamaan selässä tai pyörän päällä. Itse "sijoitin" kuuden euron satulalaukkuun paikallisessa tiimarissa, ja hyvä ihme, sehän kesti ja toimitti tehtävänsä paremmin kuin hyvin!
Satulalaukku oikealla. Ihan liian hienohelma siis EI saa olla, ja samoissa kamoissa heilumista on siedettävä. Etenkin jos on monen päivän matka kyseessä
Majoituttiin hotelleissa, joiden varaaminen oli jälleen kerran mukamas vähän liian myöhäistä (täällä täytyy ilmeisesti kaikki varata puoli vuotta etukäteen) ja päädyttiin ottamaan ne, mitä oli jäljellä. Mutta majoitukset olivat kaikki tosi hyviä ja viihtyisiä. Erityismaininta Zell am Moselin Rathauskellerille, joka oli ravintolan ja hotellin hybridi. Pieni ja viihtyisä, kuten monet asiat reitin varrella.

Homma alkoi Cochemista, jonne pakkauduimme pyörinemme päivinemme saksalaisena arkipyhänä, helatorstaina. Jo valmiiksi hieman kuolleena syntynyt idea! Koska kaikki saksalaiset halusivat tehdä samaa, eli mennä pyöräretkelle paikallisjunalla, jonne saa tuoda pyörän ilmaiseksi mukaan, oli pyöräosasto niin täynnä, että hädin tuskin mahduimme edes messiin. Onneksi kaikki vastustivat junavirkailijan kieltoja jämäkästi mutta silti ystävällisesti, ja yhteisvoimin kaikki pyörät saatiin pakattua reunoihin siten että kapea mutta silti riittävä käytävä saatiin aikaiseksi. Seuraavilta asemilta ei kyllä enää sitten kyytiin päässytkään. Varmasti ketuttavaa niille, joita ei päästetty sisään lainkaan. Suora yhteys Cochemiin (eräänlainen Mosel-keskus) nimittäin ei kulje kauhean usein.



Cochemissa olin itse asiassa jo käynyt kerran lyhyesti joulumarkkinoilla, joten olin todella innostunut kokemaan vanhan kaupungin esteettisyyden uudestaan, tällä kertaa viinikaupungin kesäisessä asussa. Ja viiniä tuolla todella riitti. Viinistä voisi itse asiassa puhua enemmänkin, mutta tyydyn nyt toteamaan, että viini ei ole mikään hienostelujuoma, vaan nimenomaan edullinen, kaikille kuuluva ympäröivästä luonnosta jokaiselle halukkaalle suotu tuote. Viinipeltoja on aivan kaikkialla, ja ne kuuluvat kaikkien Mosel-kaupunkien estetiikkaan, postikortteihin ja tärkeimpiin valokuvauskohteisiin. Jopa pyörätiemme kiemurtelivat monesti viinipeltojen välistä.
Tällä kertaa kiivetiin myös Cochemin linnaan, joka oli reissussa ainut ns klassinen turistimomentti - olihan kyseessä arkipyhä ja markkinoitu nähtävyys. Sen jälkeen kaikki olikin melko autenttista ja rauhallista.






Cochemista siirryttiin samana iltana viinimaistelun jälkeen 38 kilometrin päähän Zelliin, jossa ensimmäinen majapaikkamme oli. Joku voi olla eri mieltä siitä, miten hyvä idea on maistella huolella viinejä ja sitten kesäiltaa myöten fillaroida vajaan maratonin verran. Mutta mikäs siinä, hedarikin lähti mukavasti kun sai niin paljon happea. 



Zellistä onnistuimme seuraavana aamuna löytämään Suomen lipun. Kuten kuka tahansa yksitoikkoisista asioista innostuva ihminen, halusin välittömästi kuvan lipun alla. No, olihan tuo taustakin ihan siedettävä.

Zellin jälkeen pysähdyimme Traben-Trarbachin "kaksoiskaupungissa" (kuinka moni pystyy kuvittelemaan "Lemi-Savitaipaleen"?), joka oli jälleen todella todella kaunis paikka. Vanhaa arkkitehtuuria ja joen hyödyntämistä kaupunkimaisemien luomisessa. Päivän maratonpyöräily päättyi toiseen kaksoiskaupunkiin eli Bernkastel-Kuesiin. Sieltäkin löytyi linna, vanha kaupunki, idyllisiä viinitaloja ja jokimaisemaa.




Täältä lähdimme sitten kohti sisämaata, eli poikkesimme jokireitiltä. Se ei kyllä haitannut, sillä pyörätie, joka siitä haarautui, on Saksan tunnetuimpia kaikessa hienoudessaan. Tie vei maaseudun läpi, ja kaiken sen luonnon keskellä saattoi oikeasti hetken unohtaa olevansa tässä maassa, täyteen ahdetussa Saksassa. Tällaisia hetkiä tässä maassa tarvitaan. Ainakin minä, maaseutu- ja pikkukaupunkisielu.

Reitti päättyi pienen junaoikaisun kautta Saksan vanhimaan kaupunkiin eli Trieriin, jonka isous kaiken tämän kyläfiilistelyn jälkeen tuntui aluksi hieman ähkymäiseltä, mutta lopulta silti sekin hienolta. Viinit olivat edelleen keskiössä, mutta samaten historia ja ravintolakulttuuri. Paljon samoja elementtejä oli kuin Heidelbergissä ja Mannheimissa (se iänikuinen Kaufhof kertaa kaksi), joten sinänsä tuntui tutulta. Best Western oli ihan sopiva hotellikokemus kaiken tämän päätteeksi, vaikka pyöräkaistoilla meneminen isossa kaupungissa onkin hieman jäätävää.


Trierin tuomiokirkko (Dom) ei mahdu kuvaan
Tässä hyvä pyöräkartta reitille, mikäli menee vain Moselin rannalla. Vihreät pätkät aivan pelkkää pyörätietä, oranssit taas yleisiä kevyen liikenteen väyliä, joissa pitää hieman katsoa, ettei jyrää jalankulkijoita. Harmaissa osioissa joutuisi menemään autojen seassa, mutta nämä kohdat ovat vältettävissä vaihtamalla joen puolta.

Kokonaisuudessaan kaikki onnistui siis todella hyvin. Jännitin aluksi miten tavarat kulkevat mukana (hyvin), tarvitseeko ajaa autojen seassa (98% ei) ja miten pyörän saa yöksi turvaan (hyvin), mutta oikeastaan ainut sellainen niin sanottu jännä paikka oli tuo jo selittämäni ihan alku, jolloin melkein emme päässeet junaan. Sen jälkeen myös toki mietimme, ovatko kaikki junat tällaisia, myös paluumatkalla, mutta vastaus oli selkeä ei. Se oli vain se helatorstain aamu, joka aiheutti täyteenahtautuneisuuden.
Mutta hei, menkää pyöräilemään! Ja tämä reitti jos mikä on armollinen myös keskinkertaisille fillareille. Myös siis kohtuullisenkin vuokrapyörän kanssa onnistuu varmasti.
Nyt Tsena sanoo morjens, vuorautuu aurinkorasvaan ja kertoo ensi kerralla ehkä jotakin Itä-Saksasta!