Neckar-laakso

Terveisiä täältä kevään keskeltä. Mittari kiipesi eilen 19 celciukseen, mikä on jopa täällä epätavallista. Kesän ja kevään tuoksut tuntuvat illassa, ja uutena ihmetyksen aiheena olen huomannut perinteisten kevätmuistojen korvaantuvan Saksassa kokemillani mielikuvilla. Kun Suomessa lumi sulaa ja uuden vuodenajan alkaa tuntea ja aistia, ainakin itse palaan jonnekin lapsuuden keväisiin, fillarointiin takki auki kavereiden kanssa, metsäpuron solinan kuunteluun ja kesämökin kevättalkoisiin. Nyt taas sään lämmetessä muistan Stuttgartin maaseudun, Heidelbergin Neckar-rannalla istumisen, N-Einsin terassin ja Rossmannin aurinkorasvan. Tunnetasolla koteja on aivan selvästi nyt enemmän kuin yksi.

Sään lämpenemisen myötä pääsee taas aivan eri tavalla ulkona liikkumisen pariin. Kun muutin Saksaan lähes neljä vuotta sitten, tärkein liikunnallinen harrastukseni oli mäkitreeni. Juoksin jo Suomessa kaikista mieluiten tiukkoja ylämäkiä, ja kävelin sitten alamäet. Eteläinen Saksa oli siis kuin karkkikauppa - luonnonläheisiä mäkisiä metsiä ja kukkuloita tuntui olevan juoksureiteillä jopa enemmän kuin tasaista. Sittemmin olen joutunut muokkaamaan treenityyliä, mutta kiintymys näitä paikkoja kohtaan jäi. Tätä nykyä saliharjoittelun tultua pääasialliseksi liikuntamuodoksi mäet tulee pääasiassa käveltyä.

Aion kuitenkin vielä käydä monen monta kertaa Neckar-laaksossa ja sitä ympäröivällä (valtavalla) luonnonpuistomaisella Odenwaldin metsäalueella. Olen käynyt noin kahdeksan 10-20 kilometrin pituista vaellusreittiä, mutta merkittyjä näkemisen arvoisia, idyllisiksi todettuja reittejä on itse asiassa 81. Eli tekeminen ei varmana lopu kesken. 

Olen pääasiassa suorittanut nämä jutut yksinäni. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin ainakin omasta mielestäni paras tehdä jonkun toisen kanssa. Matkalla näkee niin upeita paikkoja, että ainakin itselleni luontaisin tarve on ihmetellä niitä ääneen jonkun toisen kanssa. Koska oli kamera miten hyvä tahansa, kuvassa maisema näyttää aina hieman latteammalta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu. Yhteisfiilistely on tärkeää.

Horisontti

Lokakuussa

Joitain kertoja olen myös telttaillut Odenwaldissa. Leirintäalueita on aika tiheään, ja sellaiselle on tietty aina pakko mennä, koska Saksassa ei ole jokamiehenoikeuksia. Teltan saa siis laittaa ainoastaan rajatulle ja ainakin teoriassa valvotulle alueelle. Eikä siinä sinänsä mitään, yleensä leirintäalueet ovat ihan mukavia paikkoja. Uimaan ei tietty pääse, mutta ei tietty pääse missään muuallakaan Saksassa mitenkään spontaanisti. Neckar on melko saastunut, samaten Rein. Joitain järviä voi bongailla kartalta, mutta silloinkin on ihan hyvä selvittää, onko vesi uintikelpoista. Täällä veden äärellä hengailu on oikeastaan aika yleistä puuhaa kesäisin, mutta siihen ei ole koskaan sisältynyt sitä oletusta, että vedessä pitäisi pulikoida. Rannalla hengailu riittää. Ja jos mennään kavereiden kanssa rannalle, oletus on siis rannalla istuskelu. Maauimalat ovat asia erikseen, mutta ainakin itse en järin saa nautintoa olemalla lillumalla haaleassa vedessä sillimäisen tiheästi sadan muun kanssa. Taas kerran suomalainen personal space, you have ruined me

Vuorissa ja kukkuloissa on ainakin itslleni suomalaisena jotakin todella pysäyttävää. Vaikkei kulkisikaan vielä varsinaisessa vuoristossa, maaston korkeuserot ja näkökentän äärirajoille asti nousevat jyrkät kukkulat näyttävät melkein epätodellisilta. Silmä ei vain ole tottunut pystysuoran näköiseen metsäiseen seinämään. Lähinnä tulee mieleen omituinen uni tai teatterin maalattu lavaste, joka voi hetkenä minä hyvänsä taittua kasaan.

Helmikuinen maisema Odenwaldin eteläpuolelta

Asun ja työskentelen Mannheimissa, eli suurimman osan ajasta vietän katsellen elementtirakennuksia, teollisuusalueita ja julkisia kulkuneuvoja. Luontoelementtiä siis todella tarvitaan. Ajattelin kuitenkin seuraavassa kirjoituksessa keskittyä nimenomaan urbaaniin Mannheimiin. Eli siihen asti siis, bis nächstes Mal!