Maisemapyöräilyä ja -kiipeilyä Nahe-laaksossa

Enpä ollut muuten kuullutkaan Nahen jokilaaksosta näiden yli neljän vuoden aikana mitä olen ehtinyt eteläisessä Saksassa asua. Viinipeltoja, vuoria, peltoja, hyviä pyöräteitä - ja kaiken lisäksi vain parin tunnin junamatkan päässä kotoa. Olin siis suu napsaen polkulihakset viritettynä pakkaamassa satulalaukkua ylipainavaan pyörääni, kun olimme saaneet reissun päivämäärät lukittua. Kuten Mosel-pyöräretken aikaan, kohtasimme toki taas kerran saman majoitusongelman. Olimme noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä liikkeellä, ja tuolloin jo aivan kaikki reittimme varrelle jäävät majoitukset olivat täyteen buukattu. Kaikki paitsi yksi, joka siis valikoitui vain tämän takia. En tule ikipäivänä ymmärtämään tähän kulttuuriin kuuluvaa ylikuumottavaa suunnittelun tarvetta. Kaikki, siis aivan kaikki, etenkin majoituksiin liittyvät varaukset, on päätetty vuosi ennen itse tapahtumaa. Työelämässähän lomat pitää monesti päättää ja varata lokakuussa seuraavalle vuodelle, ja tässä vaiheessa tämä hillitön suunnittelumylly alkaa. Mallorcalle pääsiäiseksi, helluntaiviikoksi pyöräilemään, elokuussa neljään eri camping-kohteeseen. Toki, 85 miljoonaa ihmistä lomarulettia pyörittämässä tuo kaikkeen oman lisänsä volyymin osalta. Spontaaneja lomia ei kuitenkaan tunnuta kulttuurisesti harrastavan. No joo, itse harrastan, ja tässä siis taas yksi sellainen.

Kuten Mosel-pyöräretken kohdalla, siirtyminen alkupisteeseen tehtiin regio-junalla, koska sinne saa tuoda pyörän maksutta kyytiin. Menimme siis Mannheimista Mainzin kautta Idar Obersteiniin, jossa parkkeerasimme fillarit keskustaan, söimme pinenessä majataloravintolassa perinteisen Spieß-mestarin (avotulivartaisiin erkioistunut hemmo) annokset, kapusimme Obersteinin linnalle, ihmettelimme hieman "parantavien kivien" bisnestä pääkadulla ja siirryimme lopulta pyörätielle. Kaunis kaupunki, ja onnistunut profiloitumaan jalokivien kautta, eikä muiden Nahe-joenvarsikaupunkien tavoin viinien.

Puhutaanpa muuten viinistä. Osasin vuosi sitten erottaa jotakuinkin kuivan, puolikuivan ja makean valkoviinin. Nyt hifistelyni on karannut käsistä sille tasolle, että erotan sitruksisen ja mineraalisen yleismaun lisäksi muun muassa erilaisia hapokkuuden asteita. Mitä ihmettä? No mutta, täällä on aika hyvä harjoitella. Viini on aina paikallista, se on yleensä suorastaan absurdin halpaa, ja siihen tulee luoneeksi tietynlaisen, aivan erilaisen suhteen. Ei siis trippisenä toteamuksena, vaan oikeasti, kun viinipeltojen läpi pyöräilee, kun niitä katsoo ja aistii. Hellepäivänä kakkupalan kylkeen nautitulla kylmällä viinilasillisella on läheltä löytyvä elinkaari ja tarina.

Pyörätiekyltit johdattivat Nahen vartta pitkin Hellbergin kanjonimaisen louhikkoalueen ja lukemattomien viinipeltojen kautta erilaisiin pikkukyliin. Merxheimissa olisi ollut viinifestivaalit, mutta hieman liian myöhään illalla. Teoretisoimme mahdollisuudella ottaa sinne taksin myöhemmin majapaikaltamme, mutta eipä siitä kyllä mitään tullut, kun olimme niin rättipoikki helteessä pyöräilyn jäljiltä.

Juuri ennen majapaikkaan pääsyä vastassa oli pyöräretkien ultimaattisin kauhuskenaario: pyörätie on sama asia kuin autotie. Aluksi ehkä vähän kauhistuin, mutta onneksi homma oli suunniteltu niin, että kyseessä oli hieman syrjäinen viini-istutuksille johtava tie. Tässä kohdassa, siis juuri ennen maalia, pidimme tauon kiipeämällä vuorennyppylälle. Oli ehkä hieman kummallinen idea valmiiksi aivan läpihiessä (niin siis tuon päivän lämpötila oli 31) lähteä kapuamaan tiukkaan ylämäkeen porottavassa auringossa vailla minkäänlaista puiden tuomaa suojaa. Mutta maisemat ja huipulla odottava paikka olivat kyllä kaiken tämän arvoisia. Iltasnäkkinä tuolla tuli lisäksi syötyä viini-istutusten siimeksessä mitä muutakaan kuin viinirypäleitä. Siinä tosin huomasi konkreettisesti, miten jalostetut markettirypäleet ovat tulleet pitkän matkan alkuperäisestä aidosta rypäleestä. Tämän reissun aikana tuli syötyä aika paljon viinirypäleitä suoraan pensaista. Niissä on kovahko ja paksu kuori, isoja siemeniä ja uskomattoman makea maku. Ne ryypäleet, joihin olemme normiarjessa tottuneet, ovat jotakin aivan muuta.

Majoitus oli aika perus kylätavaraa - vanhan tupakanhajun marinoima aula vailla mitään raflaa tai juoma-automaatteja. Suihku oli kyllä niin tarpeellinen, että edelleenkin fiilistelen sitä tunnetta. Kylä itsessään (Niederhausen) oli _niin_ pieni, että enemmänkin tuli mieleen asuinalue tai lähiö. Kaksi ravintolaa, toinen kiinni jo ysiltä ja toinenkin suostui juuri ja juuri valmistamaan vielä pizzan. Ei kauppoja tai edes huoltsikkaa. Pyörät olivat hyvässä turvassa pihan telineessä.

Seuraavan päivän agenda oli Rotenfels, "punajyrkänteet". Pyöräiltiin aamiaiselle Bad Münster am Stein-Ebernburgiin, ja jo matkalla pystyi pyörän selästä käsin ihmettelemään tuon luonnonmuodostelman suuruutta. Kallioaines on punertavaa, ja seinämä on paikoin täysin pystysuora, eikä siihen ole pystynyt muodostumaan polkuja. Huipulle kiivetään kiemuraisia teitä viinipeltojen kautta.

Ensin oli kuitenkin pakko suorittaa hieman matalampi nousu Rheingrafensteinille, niin sanottu harjoitusnyppylä ennen Rotenfelsiä. Näimme tämän vuoren aamiaispaikasta käsin ja päätimme aloittaa sillä. Polulle pääsemiseksi täytyi hieman yllättäen ensin suorittaa lossilla pieni vesistöylitys. Tuo paikka Rheingrafensteinin juurella oli aivan uskomattoman nätti ja idyllinen, ja lossin kyydissä oli todella uniikkia istuskella. Nousu itse huipulle oli varsin hikinen, vaikkakin tuo puoli jokilaaksoa oli varjossa. Huipulta löytyi vanhoja linnanraunioita ja virallinen näköalapaikka. Ja kuten aina, alas tuli lasketeltua puolet nopeammin kuin ylös.

 Seuraavaksi sitten vihdoin Rotenfelsin valloitukseen. Ensimmäiset vajaa sata metriä nousimme pyörillä. Lukitsimme ne viinipellon laitaan ja jatkoimme istutusten väleistä puikkelehtien kohti metsäosuutta. Tässä vaiheesa oli niin uskomattoman kuuma, eikä itselläni hattua (ajattelin, että koska kyseessä on pääasiassa pyöräreissu, niin kypärähän ajaa tämän asian... fail), että ainut järkevä veto oli t-paidan askartelu hellepäähineeksi. Huipulle päästiin, ja maisemat olivat kyllä melkoiset. Tällä kertaa tosin kaiteen takaa avautuva aivan täysin pystysuora pudotus hieman karmi rautahermoistakin vaeltelijaa. Paikka oli kuitenkin spektaakkelimaisen kaunis kaikkine maisemineen.

Kuten kaikilta näköalapaikoilta, myös täältä löytyi pieni ravintola. Yleensä nämä on hinnoiteltu aika reteällä kädellä, joten odotin kahvini maksavan noin neljä euroa. Mutta mitä ihmettä, kaikki oli aivan käsittämättömän halpaa, ja yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että 0,2L paikallista Nahe-Rieslingiä maksoi 2,20€. Viini oli halvempaa kuin kahvi.

Matkalla alas tuli kerättyä makeita ja tasaisesti vastaan tulevia karhunvatukoita. On erikoista, miten täällä punaviinimarjat ovat suurinpiirtein luonnon kultaa ja maksavat viisi euroa rasia, kun taas Suomessa punaviinimarja on totaalinen spämmimarja, joihin lähes jokainen pääsee jotenkin ilmaiseksi käsiksi. Täällä karhunvatukat taas ovat jokseenkin tässä roolissa.

Kuvan keskiössä ei siis to-die-for tyylikäs vyölaukku a.k.a fanny bag, vaan tuoreet marjat (kuvan suunnittelu 2/5)

Viimeinen pyöräilyetappi vei Bad Kreuznachiin. Oli mukava nähdä hieman isompi Nahen varrella sijaitseva kaupunki ja huomata, että joki on tuotu osaksi keskustan elämää. Juna vei takaisin Mannheimiin Mainzin kautta kovasti ruskettuneet ja nestetasapainoltaan ailahtelevat matkaajat. Jälleen uusi ihana paikka nähtynä, ja tällä kertaa voin todeta että menemme melko varmasti takaisin Nahe-laaksoon, kenties ihan vain päiväreissulle joulumarkkinoiden aikaan. Niitä viinejä on vain ostettava. Nyt satulalaukkua ei viitsinyt lastata kovin raskaasti.

Kielinörtti tiesi vasemmanpuoleisen rakennuksen olevan köysipunomo. Ajatelkaa - köysipunomo! Jostain ne köydetkin tulee, jostain ne isot kauppaketjutkin ne ostaa.

Eli kyllä, haluan kaikkien täällä päin vaikuttavien tai tänne matkailua suunnittelevien harkitsevan jokilaaksoissa vierailua. Neckar, Mosel tai Nahe - kaikissa on omaleimainen oma juttunsa, oma kulttuurinsa ja ajaton tunnelmansa. Joki, vuoret ja metsät yhdistävät meidät aiempiin sukupolviin ja tarjoavat jotakin kaikille. Jos ei jaksa kiipeillä tai pyöräillä, voi keskittyä kaupunkien rantaterasseilla istumiseen tai mennä vaikka polkuveneilemään.

Täällä kaikki muuten varsin hyvin. Terveenäkin on tullut päällisin puolin pysyttyä, ja pikkuhiljaa soisi jo syksyn tulevan. Katsotaan miten pitkälle sitä saa tänä vuonna odotella. Suomi-visiitit on muuten myös varattu (kunnon easter egg -upotuksena äidilleni - kuitenkin luet tätä!): 13.10.-22.10. ja 13.12.-30.12. 

Bis zum nächsten Mal !