Raha-asiat tiskiin - toimeentulo eteläisessä Saksassa asujan näkökulmasta

Rahastahan ei saisi puhua, ja jos puhuukin, tulee noudattaa äärimmäistä varovaisuutta, jotta ei 1) loukkaa ketään 2) aiheuta katkeruutta ja kateutta 3) aiheuta kellekään tarvetta tulla kaasu pohjassa korjaamaan puhujan esittämiä oletuksia, jotka joku toinen on totta kai voinut kokea aivan toisin. Koska juuri tähän aihealueeseen liittyy paljon tunteita. "Ei se todellakaan noin mee!" on kaikessa kiivaudessaan jopa odotettava ja looginen reaktio, sillä ne kulttuuriset rakenteet, joihin olemme kasvaneet, ohjaavat meidät ajattelemaan, että raha on jotakin jonka stabiilius tai jopa haaliminen määrittävät sitä, miten onnistumme yhteiskunnan jäseninä. Siksi korostankin heti, että tiedän, etten edusta mitään absoluuttista totuutta, ainoastaan omaa itseäni. Toki voin sanoa, että "saksalaiset tekevät näin", ja tämä perustuu elettyyn elämään vajaan viiden vuoden ajalta. Mutta jälleen kerran - vain minun näkökulmastani. Minulla ei ole autoa, ei mitään erityisiä vakuutuksia eikä lapsia.


Koska olen saanut suhteellisen paljon kysymyksiä esimerkiksi Instagramin puolella juuri toimeentuloon ja rahaan liittyvistä aiheista vuosien varrella, ja koska kysyjänä ovat olleet nimenomaan suomalaiset joita Saksassa asuminen kiinnostaa, käytän tekstissä Suomea säännöllisen epäsäännöllisesti vertauskohtana.


Kylmä tosiasia on se, että Mannheimin kaupungissa asuvalla, työssäkäyvällä, etenkin keski- tai suhteellisen hyvätuloisella ihmisellä, on täällä paljon parempi ostovoima kuin Suomessa. Tämä siis huolimatta korkeahkoista veroista, joita muun muassa itse maksan. Käytössä on veroluokkajärjestelmä, jonka mukaan naimisissa olevat puolisoaan enemmän tienaavat perheen päät maksavat todella vähän veroa. Vähemmän tienaava avioliiton osapuoli taas maksaa korkeampaa veroprosenttia. Tätä järjestelmää on kritisoitu, sillä se rohkaisee vähemmän tienaavaa (usein äitejä) jäämään kotiin, sillä myös päivähoitomaksut ovat suhteellisen korkeat, kollegani lapsen kohdalla 500 euroa kuukaudessa. Ei ihme, että tässä maassa kotirouvainstituutio elää ja voi hyvin.


Verot ovat myös naimattomalla henkilöllä suhteellisen korkeat ja palkkakuittini nähneen avopuolisoni mukaan saisin hieman enemmän nettona Suomessa. Lasken nyt verojen alle myös paikallisen "kelan" ja työeläkemaksut (jotka muuten yhteensä tekevät lähes 600€ kuukaudessa). Miten siis voi olla, että ostovoimani on täällä Suomea parempi? No, ne elinkustannukset.


Asuminen
Sopimukseni kieltää minua kertomasta tarkkaa palkkaani julkisesti, mutta asumisen ja kaiken muun osalta voin laittaa numeroita tiskiin niin paljon kuin huvittaa. Nämä ovat "warm"-vuokria, eli sisältävät perusjutut kuten netin ja veden. Sähkö piti joissain ottaa erikseen - noin 20€/kk lisää. Monesti Saksassa joutuu ostamaan keittiön itse, mutta kaikissa näissä oli Einbauküche eli pikkukeittiö mukana. Ykisöissä ei tosin ollut uuneja, joten käytin pöytäuunia, jonka ostin 30 eurolla käytettynä.


Stuttgart-seikkailu oli oikeastaan työharjoittelu, joten asuin yliopiston järkkäämässä kimppakämpässä. 230€/kk.


Heidelbergin ensimmäinen asuntoni oli myöskin WG, eli kimppakämppä. Sijaintina rautatieasemasta seuraava kortteli, eli hyvin lähellä keskustaa. 235€/kk.


Seuraavaksi asuin 33-neliöisessä yksiössä pohjakerroksessa ihan mukavalla alueella Kirchheim/Rohrbach-aseman vieressä Heidelbergissa. Tämä oli 5 minuutin junamatkan päässä rautatieasemalta, eli seuraava pysäkki. Junalle käveli asunnolta noin minuutin verran. Ainoana miinuksena oli ohi huristavan Pariisin-junan toisinaan tuottama ärsyttävä meteli. 420€/kk.


Tästä muutin Germersheimin kylään, jälleen kimppakämppään. Sen muut asukkaat tulivat ja menivät töidensä ja opiskeluidensa kansainvälisen luonteen vuoksi hieman miten sattuivat, joten ison osan aikaa olin siinä yksin. 228 €/kk.


Seuraavaksi sitten vihdoin luovuin työmatkailijan elämästäni ja muutin Mannheimiin, jossa myös työskentelen. Sain 32-neliöisen yksiön kaupungin keskustasta. 380€/kk.


Tämän jälkeen parempi puoliskoni muutti Suomesta Saksaan ja muutimme hänen kanssaan kaksioon, pysyen edelleen suhteellisen keskustassa. 740€/kk eli henkeä kohden 370€/kk.


Ja vielä kerran - tiedän että Saksassa on myös tätä kalliimpia ja halvempia kaupunkeja. Osavaltioiden pääkaupungit ovat aina kalliita, kuin myös suuret bisneskeskukset kuten esimerkiksi Frankfurt ja sen lähikaupunki, hieman "yläluokkaisempi" Wiesbaden.


Kaupassa käynti ja ravintolat
Ostosten teko on huomattavasti halvempaa kuin Suomessa. On joitain tiettyjä yksittäisiä tuotteita, jotka ovat Suomessa edullisempia, kuten (muistaakseni) kananmunat (hieman) ja toisinaan omenat ja kiivit. Yleisesti ottaen kasvikset ja hedelmät ovat hieman edullisempia kuin Suomessa. Kurpitsa-aikaan kurpitsoja saa parin euron kappalehintaan, kun taas vastaavat (kuulema) voivat maksaa Suomessa jopa viitisen euroa. Munakoisot ovat yleensä aina alle euron kappale. Tässä muutamia juttuja, jotka ovat jatkuvasti todella edullisia:


Erilaiset kastikkeet

Kaikki kosmetiikka

Herkut

Mausteet

Alkoholi, etenkin hyvät viinit. Kaikki mitä kuvassa näkyy ei siis suinkaan ole kuraa.

Limpparit, mehut ym. Myös "oikeat" mekit, eikä vain se paikallinen Rainbow-versio

Toki ulkona käyminen joko ravintolassa syömässä tai viinipaikassa parilla lasillisella on edullista, aivan eri maailmasta kuin Suomessa.

Silloin kun harvoin tilaa suomalaisittain 12cl, se yleensä kaadetaan hieman yli, ja se maksaa 2-jotakin. Yleisin koko on kaksinkertainen, eli 25cl, joka on yleensä 3-4 euroa.

Kun käyn kaupassa ja ostan niin sanotusti isot ostokset ja useamman aterian tarpeet, rahaa menee yleensä noin kymppi. Toki täällä on erilaisia kauppoja, ja esimerkiksi Rewe on sellainen, että siellä hinnat ovat järestään korkeampia. En oikein ymmärrä, miksi saksalaiset hyvätuloiset käyvät siellä, kun mitään kovin ihmeellistä tutkittua eroa tuotteiden laadussa ei näihin peruskauppoihin nähden ole. Painvastoin, esimerkiksi luomuvalikoimat ovat mielestäni juuri näissä edullisissa kaupoissa jopa parempia. Esillepano ja fancympi tunnelma kallimmissa paikoissa - siinä mielestäni ainut ero. "Image is everything", eli hinnakkaimpiin marketteihin haluavat mennä parempituloiset ihmiset, sitä kautta on olemassa 3€ maksavia wrapeja, kun ne normaalisti maksavat puolet vähemmän. Tietyt mielikuvat pyörittävät oravanpyörää.


Palkan suhde elinkustannuksiin
Tässäpä se oleellisin tulee. Palkat ovat Saksassa parempia kuin Suomessa, etenkin isommissa firmoissa. Muistan kun kävin Suomessa haastatteluissa, ja huomasin että oli aivan uskomattoman tiukassa saada edes yli 3000€ palkkatarjousta. Täällä ei maisterilla (tai dippainssillä tai varmaan edes ammattikorkeasta valmistuneella), joka aloittaa suurehkossa tai keskisuuressa firmassa, ole minkäänlaisia vaikeuksia saada aloituspalkkaa haarukan 3500-4000€ sisään. Ja todella monissa paikoissa palkka nousee automaattisesti, vuosien mukaan. Omani on noussut nyt kahdesti - ensimmäisen kerran senior-ylennyksen jälkeen vuonna 2017, ja toisen kerran viime kesänä, kun minulla tuli neljä vuotta täyteen. Seuraava etappi olisi edessä kahden vuoden päästä, ja niin edelleen. Ja tämä on se toistuva harmittelun aihe, kun juttelen Suomessa työskentelevien kavereideni kanssa - etenkin niiden muutaman jotka ovat olleet myös ulkomailla töissä - miksi Suomessa onkaan näin matala palkkataso. Ottaen huomioon elinkustannusten korkeuden, tämä tuntuu hullulta.


Eli vaikka tästä palkasta jäisikin Suomessa enemmän käteen, tällä hetkellä realistisin ongelma on lähinnä se, että sellaista palkkaa minulle ei välttämättä kovin helposti Suomessa edes maksettaisi. Ja olen tosiaan täällä täysin keskituloinen, en mikään korkeapalkkainen.


Muut menot
Minulla ei tosiaan ole autoa, joten maksan ainoastaan koko läänin (Rhein-Neckar ticket) kattavaa kuukausilippua, 84€/kk. Tämä on siitä hyvä, että se kattaa kaikki paikallisjunat yllättävän kauas, Baijeriin ja Ranskaan asti. Näin ollen olen päässyt sillä paitsi normaalissa arjessa töihin ja takaisin mutta myös suurimpaan osaan täälläkin kertomistani reissukohteista.
Olen ottanut yhden ylimääräisen hammasvakuutuksen, joka maksaa 14€/kk ja kattaa joitain isompia toimenpiteitä, joita varsinainen "kela"-sairausvakuutukseni ei automaattisesti kata, esimerkiksi hammasimplantin asennuksen.

Saksalainen kulttuuri rahan kanssa
Saksalaiset eivät yksinkertaisesti ole kiinnostuneita omistamaan asuntojaan. Se, että jokin niin suuri ja kallis olisi sinun omaasi ja sinun vastuullasi - "save it for the rainy day" -tyyppinen ajattelu pääoman kanssa - on täällä vierasta. Täältä löytää pariskuntia, joiden palkat ovat 6000€ kuukaudessa henkeä kohden, ja jotka silti asuvat vuokralla - noin 2000€ vuokra-asunnossa tosin, mutta silti ehdottomasti vuokralla. Jos saa palkankorotuksen, voidaan muuttaa kalliimpaan vuokra-asuntoon tai muuten nostaa menoja hieman laadukkaamman arjen suuntaan, ostaa lisää kulutustuotteita, mutta ei yleensä sen kummempaa. 
Aiempi vuokraisäntäni ilmaisi minulle huolensa siitä, kun olin muuttamassa hänen vuokralaisekseen asuntoon, jonka vuokra olisi vain 380 euroa. Hänen mielestään tuntui loogiselta, että haluaisin lähteä siitä todella äkkiä ja päivittää johonkin kalliimpaan asuntoon. Aiemmin hänellä on siinä ollut lähinnä opiskelijoita. Kun sanoin, että ei kun tämähän on totta kai ainoastaan hyvä juttu minulle, näinhän saan säästettyä lisää oman asunnon ostamista varten, hän ei toden totta voinut uskoa kuulemaansa. Että näinkin voi ajatella. Heitin toki vielä lisää vettä myllyyn jakamalla kollegani kuolemattoman sloganin: "Suomessahan vuokralla asuvat vain opiskelijat ja pummit." Joskus günttereitä täytyy hieman ravistella.


Eräs saksalainen ystäväni juuri sanoi, että ei hänellä, saati kellään hänen suvustaan tai ystävistään tai tutuistaan, ikinä ole tullut mieleenkään että kun saan nyt rahaa näistä nuoruuden kesäduuneistani, laitan niistä rahaa sivuun tulevaisuuden asuntoa varten. Toisaalta näin täällä yhteiskunta pyörii, ravintolat pysyvät halpoina ja kaikkialla on koko ajan meininkiä ja paljon kysyntää - ihmiset käyttävät rahansa huolella joka kuukausi ja yhteiskunnan palvelut pysyvät rahoitettuina.
Itse olen alusta asti säästänyt joka kuukausi palkastani isohkon summan tulevaisuutta varten, koska tiedän, etten Suomessa juuri saisi rahaa säästöön.


Se, mikä tässä kaikessa on omalla kohdallani ehkä oleellisinta on se, että tämä ei ole minulle mikään loma, jonka aikana ihmetellään halpoja hintoja. Tämä on ihan peruselämä, johon olen jo aivan täysin tottunut. Tämä tulee olemaan yksi haastavimmista jutuista sinä päivänä kun muutan takaisin Suomeen.


Ei ole mikään salaisuus, että tulevaisuuteni tulee sijoittumaan kotimaan kamaralle, ja juuri siksi minun on pitänyt alkaa kehittää erilaisia tapoja ajatella raha-asioista. Miten paljon raha minulle merkitsee, ennen kaikkea.


Elin opiskeluvuoteni Suomessa aika niukasti. En saanut taloudellista tukea muualta kuin valtiolta opintotuen muodossa, ja toisinaan opiskelijajärjestöni muisti minua stipendeillä. Opintolainaa vältin kuin ruttoa. Olen siis aina tottunut elämään melko säästeliäästi, tiedostaen koko ajan tilini kokonaissaldon ja erinäisten juttujen kokonaiskustannukset. Kun siis nyt _vihdoin_ olen saavuttanut tilanteen, jossa olen voinut ottaa rennommin rahallisesti, en voi toisinaan olla ajattelematta, onko oikeastaan jopa vastuutonta luopua tästä toimeentulosta? Ammunko tulevaisuuden Jennaa jalkaan lähtemällä täältä takaisin Suomeen joku kaunis päivä?
Olen alkanut ajatella tätä aikaa tietynlaisena lahjana. Elämänjaksona, jolla on alku ja loppu, ja joka antaa minulle jotakin ja ottaa minulta jotakin. Se, mitä se minulta otti, olivat monet hetket perheeni, vauhtia kasvaneen kummityttöni ja muiden läheisteni kanssa Suomessa, mökkirannalla ja luonnossa. Kihlautumisen tai naimisiin menon ennen kolmeakymppiä. Oman asunnon ja kodin oston.
Se, mitä se antoi, olivat nämä lukuisat kokemukset, mutta myös yhtenä yksityiskohtana kokonaisuudessa, rahaa. Sain säästöjä. Niitä ei aiemmin juuri ollutkaan, joten hieno juttu. Mutta se on tosiaan vain yksi osa tätä isoa kokonaisuutta, eikä se merkitse minulle kaikkea. Saan niin paljon enemmän asioita, joita ei voi rahassa mitata, kun sitten lopulta palaan Suomeen. On kuitenkin ehkä nyt helpompi ymmärtää, miksi toimeentulon tasosta luopuminen tuntuu isolta jutulta, juuri tästä näkökulmasta, josta itse maailmaa ja arkea tarkastelen. Saavutetuista eduista ei haluaisi luopua. Mutta toisaalta luovuin niistä jo kun muutin tänne. Ne eivät vain olleet rahassa mitattavissa olevia etuja.


Summa summarum, voin suositella kaikille ulkomailla työskentelyä, ainakin sen kokeilemista. Monet paikat ovat edullisempia, eikä vain siksi että ne olisivat halpoja maita, vaan ihan vain siksi että Suomi on aika kallis maa. Yleisesti ottaen rahan merkitystä ei kannata liikaa elämässä korostaa, vaan riittää, että tulee toimeen. Jos kuitenkin itseä rauhoittaa edes pieni säästöpesämuna, voi lyhyt aika ulkomailla mahdollistaa juuri sen. On tärkeää kuitenkin pitää koko matkan ajan mielessä, mikä on oikeasti elämässä kaikista tärkeintä.


♥ Valoa marraskuuhun täältä Saksa-Jennan blogista ! ♥

Itävallan Alpeilla

Kirjoitin muuten tämän tekstin jo kerran, mutta se päätyi häviämään bittilimboon jouduttuani vetämään tietokoneelle hard-restartin. Kaikki bloggaajat tietävät, että tällainen masentaa hieman, eikä sen jälkeen tee mieli pariin päivään edes katsoa koko blogia kohti. Päätin nyt päästä tästä traumasta yli ja julkaista vain jotakin. Kävimme jokunen aika sitten Itävallassa aivan absurdin ainutlaatuisella Alppilomalla, johon kuitenkin kuului jonkin verran myös kaupunkiosioita muun muassa Salzburgissa. Voisin tiiviisti todeta, että mikäli junalla pääsee, kannattaa oikeasti mennä. Kun liput varaa ajoissa, ne voi saada todella halvalla. Ja jos todella pystyy välttämään lentokenttäsykkimisen, kentälle siirtymisen ja kaiken siihen liittyvän, annan ison suosituksen.
Lähdimme itse siis jälleen kerran liikkeelle Mannheimista. Junayhteys Itävallan Salzburgiin oli siis olemassa, ja viilettelimme siis länsi-itä-suuntaisesti reilun neljän tunnin verran joutuen vaihtamaan vain kerran Stuttgartissa. Paluumatka viisi päivää myöhemmin oli täysin suora Eurocity-juna. Tämä edestakainen reissu maksoi omalla kohdallani 50 euroa ilman mitään alennuskortteja (jotka ovat täällä yleisiä).
Salzburg oli kaupunkina aivan upea, ja puhuimmekin että sinne pitäisi yrittää vielä mennä uudestaan, kun kerta suoria juniakin on. Mieleen tuli monella tapaa Wien - Keisarillisen ajan jälkiä rakennuskannassa, tyylikkäitä kahviloita ja puutarhoja. Vietimme ensimmäisen päivän ja illan kaupungin nähtävyyksiä katsellen, kiipesimme pienelle vuorelle rakennetulle ja kaupungin ylle kohoavalle linnoitukselle (olisi päässyt myös funikulaarilla, mutta ajattelimme treenata jalkoja jo Alppi-koitoksia varten...) ja söimme varsin itävaltalaisittain, eli ei-niin-freesisti. Pubit tarjoilevat monesti edulliseen hintaan valtavia annoksia perinteikkäitä ruokia, muun muassa friteerattuja juusto-peruna-pihvejä, hapankaalia ja erilaisia wursteja. Itävallan ravintolaskene on hieman enemmän omaan mieleeni kuin saksalainen, ja tämä pitkälti siitä syystä, että ranskalaisia ei olla oletusasetuksena laittamassa ravintola-annoksiin. Ranskalaiset ovat siis toisinaan ihan ok tuote, mutta mielestäni valkopöytäliinaisiin ravintoloihin ne eivät kuulu. Nehän kuuluu vetää jonkinlaisen dipin kanssa, eikä sellaista ole aina ihan helppoa lähteä tilailemaan. Kerran sain aidosti paheksuntaa Saksassa siitä, kun kysyin ketsuppia ranskalaisten oheen. Imbiss-paikoissa sen sijaan näen ranskalaisia lisukkeena ihan mielelläni.

Sturm=Itävallan-saksalainen sana uudelle viinille (Neuer Wein)

Mozartin synnyintalo. Nykyään kivijalassa kultainen Spar.

Keisarimuistelot henkilöityvät usein Franz Josefiin

Wienin tapaan Hotel Sacher löytyi myös Salzburgista

Salzburgin laitakaupunki ei varsinaisesti tarjoillut keisarillista tunnelmaa, mutta autovuokraamo sieltä kyllä löytyi. Ja ajatelkaa nyt oikeasti, saimme tasan saman auton kuin neljä kuukautta sitten Itä-Saksan retkelle! Ja ei, tämä ei ollut iloa pirskahteleva huudahdus. Mieleeni palasivat elävästi kiemurtelevat mäkitiet Hohensteinin linnalle, kaasu pohjassa, ykkönen silmässä. Jopa apukuskin paikalta tuo auto tuntui, noh sanoisinko, vaikealta. Tällä kertaa olimme menossa oikeasti Alpeille - mitähän siitäkin siis tulisi. No, itse asiassa kaikki meni auton kanssa oikein hyvin, ja nousut olivat lopulta suorempia kuin aiemmalla kerralla Hyundain kyydistä nauttiessa. Ja Itävallan kohdalla autoilun näkökulmasta kaikista oleellisin seikka on se, että tiet ovat suhteellisen tyhjiä, liittymät helppoja ja "suomimaisia". Kaiken kaikkiaan autolla siirtyminen paikasta toiseen on todella rentoa. Siksi jopa mäkitiet menivät oikein kivasti.

Ajoimme heti ensin suolakaivoshistoriastaan tunnetun Salzkammer-alueen halki Wolfgang-järvelle. Sen rannalla oli useita idyllisiksi kuvailtuja kyliä, joista välipysähdyspaikaksi valikoitui St.Wolfgang im Salzkammergut. Tämä oli todella uniikki paikka - tuli istuttua järven rannalla pienillä portailla pienen take away -leipomoaamiaisen kanssa. Järvet tulisivatkin hallitsemaan tämän matkan maisemaskeneä, ja Wolfgangsee oli näistä vasta ensimmäinen. Itävallassa on se erikoinen ja eeppinen piirre, että Alpit loistavat horisontissa lähes koko ajan. Kun ajoimme kohti Hallstattia, jossa viettäisimme kaksi yötä, alkoivat vuoret kuitenkin suurentua ja suurentua, ja tässä vaiheessa sitä oikeastaan kunnolla tajusikin, mihin on oikein menossa.

Hallstatt olikin yllättävän turistinen paikka, mikä tietty selittää sen, miksi juuri mekin sen päädyimme nettihauista löytämään. Eikä kyllä mitenkään syyttä - paikka oli aivan uskomaton, ainakin heti kun sai onkimatopurkin parkkiin hotellin omaan parkkiruutuun, tavarat huoneeseen ja pääsi hieman katsomaan paikkoja. Hallstatt-järvi, lumihuippuiset Alpit, vanhat kauniit talot ja tunnelma kuin kaukaa menneisyydestä, ajalta ennen tietokoneita ja älypuhelimia.

Emme päätyneet menemään itse Hallstatista lähteville vaelluspoluille, vaan ajoimme auton hieman kauemmas tietullin kautta Loser-nimisen huipun juurelle.
Kapuaminen Loserille oli melko ihmeellinen kokemus. Puolessa välissä, yli tonnin korkeudessa vastaan tuli pieni vuorenlaakso, jonka keskellä oli pieni järvi. Lisäksi polku loppui, vaikka nousua oli vielä aika paljon jäljellä. Ei siis muuta kuin kädet mukaan ja spider manina eteenpäin läpi louhikon. Huipulla tuuli, ja sitä todella tarvittiin tuona(kin) hellepäivänä.



Vuoristailin tärkein funktio on pitää tuulta

Seuraava etappi oli Zell am See, melko tunnettu kohde Alpeille haluaville. Suurin osa kävijöistä ottaa vaijerihissin 2000 metrin korkeuteen Schmittenhöhelle, ja olin lukenut Instagramista paljon suosituksia ja fiilistelyjä juuri tästä paikasta. Koko reissun ajatuksena oli kuitenkin kiivetä itse, pistää keho koville ja tehdä kunnon adrenaliiniloma (Loser-kapuaminen oli jo tarjoillut tätä, mutta lisää oli saatava), joten dumppasimme ajatuksen turistisesta vaijerihissistä ja menimme aivan muualle. Ja tämä oli ehdottomasti koko loman paras päätös.

Siellä he paistattelivat päivää kaikessa rauhassa

Itse Zell am See kaupunkina, johon vuoriryhmä kuului, oli myös eräänlainen alppihelmi. Keskusta aika pieni ja ehkä vähän yksipuolinen, mutta satamat ja puistot jotakin aivan muuta …

Schwalbenwand-vuoriryhmä on ehkä enemmän hiljaista tietoa. Sen huippu oli aivan yhtä korkealla (1996m), sinne kapuaminen oli todellinen elämys eri korkeusvaiheineen, ja koko reitillä kohtasimme vain pari muuta kapuajaa. Ensimmäiseksi polku johdatti läpi sankan kissankelloisen, kärpässienisen ja kanttarellisen metsän, jonka puiden välistä pystyi kuitenkin näkemään lumisia huippuja - ettei vain unohtaisi olevansa Alpeilla ja luulisi olevansa esimerkiksi Suomessa, niin suomimaista tuo luonto tuossa korkeudessa oli. Metsän loputtua päästiin peltoaukeille, joita jatkuikin melko pitkään. Lehmiä oli siellä täällä ja paikoin niiden välistä oli myös pujoteltava.

Nousut olivat niin tiukkoja, että jossain vaiheessa jouduin puristamaan hikipannan kuivaksi ja vaihtamaan lippikseen. Mutta tätähän sitä tultiin hakemaan, kunnon vääntöä. Maisemat olivat jatkuvasti totaalisen henkeäsalpaavia, ja vielä enemmän, kun pääsimme aivan huipulle. Vaikka vaellus ja luonnossa liikkuminen kuuluukin jatkuviin harrastuksiini, on noin korkealla tunnelma jotakin aivan erilaista. Ja todella erikoisena side notena, huipulla oli aivan älyttömän paljon mustikoita, siis kunnon ryppäissä. Eli vuoden mustikkapaikka löytyi siis Alpeilta.



Zell am Seestä ajeltiin lopulta takaisin Salzburgiin ja sieltä sitten takaisin tällä kertaa suoralla junalla Mannheimiin. Tämä lähireissu oli ehkä eeppisin, mitä olen koskaan päässyt tekemään, ja silti se kustansi autovuokrineen, hotelleineen ja lähes kaikki ateriat sisältäen noin 300 euroa henkeä kohden. Tykkään todella paljon reissujen suunnittelusta ja erityisesti siihen liittyvästä budjettioptimoinnista :D

Tällä hetkellä ruska aloittelee varovaista saapumistaan Baden-Württembergiin, eikä 20 asteen ylittäviä päiviä enää juuri näy. Mutta tällä kertaa olenkin huomannut syksyn tuovan mukanaan tietynlaisen onnellisen ja paremman fiiliksen kuin aiempina vuosina. Jotenkin osaan nauttia siitä paremmin. Teimmekin itse asiassa pienen syksyretken keskiaikaiseen Rothenburg ob der Tauberiin ja Würzburgin viinipaikoille, joten niistä voisin vielä kirjoitella lyhyesti niin pian kuin ehdin. Tämä teksti ei ollut ehkä ilmaisullisesti ja tekstillisesti kamalan laadukas, koska räpelsin sen todella nopeasti kasaan ensimmäisen version hävittyä, mutta sainpa sentään julkaistua. Uskon, että enemmän tulevaisuudessa harmittaa, mikäli en ole dokumentoinut näitä Saksan-hetkiäni niin hyvin kuin olisin voinut.
Eli: käykää Alpeilla, valitkaa reittejä, jotka eivät ole niitä itsestäänselvimpiä, ja - nauttikaa syksystä.

Maisemapyöräilyä ja -kiipeilyä Nahe-laaksossa

Enpä ollut muuten kuullutkaan Nahen jokilaaksosta näiden yli neljän vuoden aikana mitä olen ehtinyt eteläisessä Saksassa asua. Viinipeltoja, vuoria, peltoja, hyviä pyöräteitä - ja kaiken lisäksi vain parin tunnin junamatkan päässä kotoa. Olin siis suu napsaen polkulihakset viritettynä pakkaamassa satulalaukkua ylipainavaan pyörääni, kun olimme saaneet reissun päivämäärät lukittua. Kuten Mosel-pyöräretken aikaan, kohtasimme toki taas kerran saman majoitusongelman. Olimme noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä liikkeellä, ja tuolloin jo aivan kaikki reittimme varrelle jäävät majoitukset olivat täyteen buukattu. Kaikki paitsi yksi, joka siis valikoitui vain tämän takia. En tule ikipäivänä ymmärtämään tähän kulttuuriin kuuluvaa ylikuumottavaa suunnittelun tarvetta. Kaikki, siis aivan kaikki, etenkin majoituksiin liittyvät varaukset, on päätetty vuosi ennen itse tapahtumaa. Työelämässähän lomat pitää monesti päättää ja varata lokakuussa seuraavalle vuodelle, ja tässä vaiheessa tämä hillitön suunnittelumylly alkaa. Mallorcalle pääsiäiseksi, helluntaiviikoksi pyöräilemään, elokuussa neljään eri camping-kohteeseen. Toki, 85 miljoonaa ihmistä lomarulettia pyörittämässä tuo kaikkeen oman lisänsä volyymin osalta. Spontaaneja lomia ei kuitenkaan tunnuta kulttuurisesti harrastavan. No joo, itse harrastan, ja tässä siis taas yksi sellainen.

Kuten Mosel-pyöräretken kohdalla, siirtyminen alkupisteeseen tehtiin regio-junalla, koska sinne saa tuoda pyörän maksutta kyytiin. Menimme siis Mannheimista Mainzin kautta Idar Obersteiniin, jossa parkkeerasimme fillarit keskustaan, söimme pinenessä majataloravintolassa perinteisen Spieß-mestarin (avotulivartaisiin erkioistunut hemmo) annokset, kapusimme Obersteinin linnalle, ihmettelimme hieman "parantavien kivien" bisnestä pääkadulla ja siirryimme lopulta pyörätielle. Kaunis kaupunki, ja onnistunut profiloitumaan jalokivien kautta, eikä muiden Nahe-joenvarsikaupunkien tavoin viinien.

Puhutaanpa muuten viinistä. Osasin vuosi sitten erottaa jotakuinkin kuivan, puolikuivan ja makean valkoviinin. Nyt hifistelyni on karannut käsistä sille tasolle, että erotan sitruksisen ja mineraalisen yleismaun lisäksi muun muassa erilaisia hapokkuuden asteita. Mitä ihmettä? No mutta, täällä on aika hyvä harjoitella. Viini on aina paikallista, se on yleensä suorastaan absurdin halpaa, ja siihen tulee luoneeksi tietynlaisen, aivan erilaisen suhteen. Ei siis trippisenä toteamuksena, vaan oikeasti, kun viinipeltojen läpi pyöräilee, kun niitä katsoo ja aistii. Hellepäivänä kakkupalan kylkeen nautitulla kylmällä viinilasillisella on läheltä löytyvä elinkaari ja tarina.

Pyörätiekyltit johdattivat Nahen vartta pitkin Hellbergin kanjonimaisen louhikkoalueen ja lukemattomien viinipeltojen kautta erilaisiin pikkukyliin. Merxheimissa olisi ollut viinifestivaalit, mutta hieman liian myöhään illalla. Teoretisoimme mahdollisuudella ottaa sinne taksin myöhemmin majapaikaltamme, mutta eipä siitä kyllä mitään tullut, kun olimme niin rättipoikki helteessä pyöräilyn jäljiltä.

Juuri ennen majapaikkaan pääsyä vastassa oli pyöräretkien ultimaattisin kauhuskenaario: pyörätie on sama asia kuin autotie. Aluksi ehkä vähän kauhistuin, mutta onneksi homma oli suunniteltu niin, että kyseessä oli hieman syrjäinen viini-istutuksille johtava tie. Tässä kohdassa, siis juuri ennen maalia, pidimme tauon kiipeämällä vuorennyppylälle. Oli ehkä hieman kummallinen idea valmiiksi aivan läpihiessä (niin siis tuon päivän lämpötila oli 31) lähteä kapuamaan tiukkaan ylämäkeen porottavassa auringossa vailla minkäänlaista puiden tuomaa suojaa. Mutta maisemat ja huipulla odottava paikka olivat kyllä kaiken tämän arvoisia. Iltasnäkkinä tuolla tuli lisäksi syötyä viini-istutusten siimeksessä mitä muutakaan kuin viinirypäleitä. Siinä tosin huomasi konkreettisesti, miten jalostetut markettirypäleet ovat tulleet pitkän matkan alkuperäisestä aidosta rypäleestä. Tämän reissun aikana tuli syötyä aika paljon viinirypäleitä suoraan pensaista. Niissä on kovahko ja paksu kuori, isoja siemeniä ja uskomattoman makea maku. Ne ryypäleet, joihin olemme normiarjessa tottuneet, ovat jotakin aivan muuta.

Majoitus oli aika perus kylätavaraa - vanhan tupakanhajun marinoima aula vailla mitään raflaa tai juoma-automaatteja. Suihku oli kyllä niin tarpeellinen, että edelleenkin fiilistelen sitä tunnetta. Kylä itsessään (Niederhausen) oli _niin_ pieni, että enemmänkin tuli mieleen asuinalue tai lähiö. Kaksi ravintolaa, toinen kiinni jo ysiltä ja toinenkin suostui juuri ja juuri valmistamaan vielä pizzan. Ei kauppoja tai edes huoltsikkaa. Pyörät olivat hyvässä turvassa pihan telineessä.

Seuraavan päivän agenda oli Rotenfels, "punajyrkänteet". Pyöräiltiin aamiaiselle Bad Münster am Stein-Ebernburgiin, ja jo matkalla pystyi pyörän selästä käsin ihmettelemään tuon luonnonmuodostelman suuruutta. Kallioaines on punertavaa, ja seinämä on paikoin täysin pystysuora, eikä siihen ole pystynyt muodostumaan polkuja. Huipulle kiivetään kiemuraisia teitä viinipeltojen kautta.

Ensin oli kuitenkin pakko suorittaa hieman matalampi nousu Rheingrafensteinille, niin sanottu harjoitusnyppylä ennen Rotenfelsiä. Näimme tämän vuoren aamiaispaikasta käsin ja päätimme aloittaa sillä. Polulle pääsemiseksi täytyi hieman yllättäen ensin suorittaa lossilla pieni vesistöylitys. Tuo paikka Rheingrafensteinin juurella oli aivan uskomattoman nätti ja idyllinen, ja lossin kyydissä oli todella uniikkia istuskella. Nousu itse huipulle oli varsin hikinen, vaikkakin tuo puoli jokilaaksoa oli varjossa. Huipulta löytyi vanhoja linnanraunioita ja virallinen näköalapaikka. Ja kuten aina, alas tuli lasketeltua puolet nopeammin kuin ylös.

 Seuraavaksi sitten vihdoin Rotenfelsin valloitukseen. Ensimmäiset vajaa sata metriä nousimme pyörillä. Lukitsimme ne viinipellon laitaan ja jatkoimme istutusten väleistä puikkelehtien kohti metsäosuutta. Tässä vaiheesa oli niin uskomattoman kuuma, eikä itselläni hattua (ajattelin, että koska kyseessä on pääasiassa pyöräreissu, niin kypärähän ajaa tämän asian... fail), että ainut järkevä veto oli t-paidan askartelu hellepäähineeksi. Huipulle päästiin, ja maisemat olivat kyllä melkoiset. Tällä kertaa tosin kaiteen takaa avautuva aivan täysin pystysuora pudotus hieman karmi rautahermoistakin vaeltelijaa. Paikka oli kuitenkin spektaakkelimaisen kaunis kaikkine maisemineen.

Kuten kaikilta näköalapaikoilta, myös täältä löytyi pieni ravintola. Yleensä nämä on hinnoiteltu aika reteällä kädellä, joten odotin kahvini maksavan noin neljä euroa. Mutta mitä ihmettä, kaikki oli aivan käsittämättömän halpaa, ja yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että 0,2L paikallista Nahe-Rieslingiä maksoi 2,20€. Viini oli halvempaa kuin kahvi.

Matkalla alas tuli kerättyä makeita ja tasaisesti vastaan tulevia karhunvatukoita. On erikoista, miten täällä punaviinimarjat ovat suurinpiirtein luonnon kultaa ja maksavat viisi euroa rasia, kun taas Suomessa punaviinimarja on totaalinen spämmimarja, joihin lähes jokainen pääsee jotenkin ilmaiseksi käsiksi. Täällä karhunvatukat taas ovat jokseenkin tässä roolissa.

Kuvan keskiössä ei siis to-die-for tyylikäs vyölaukku a.k.a fanny bag, vaan tuoreet marjat (kuvan suunnittelu 2/5)

Viimeinen pyöräilyetappi vei Bad Kreuznachiin. Oli mukava nähdä hieman isompi Nahen varrella sijaitseva kaupunki ja huomata, että joki on tuotu osaksi keskustan elämää. Juna vei takaisin Mannheimiin Mainzin kautta kovasti ruskettuneet ja nestetasapainoltaan ailahtelevat matkaajat. Jälleen uusi ihana paikka nähtynä, ja tällä kertaa voin todeta että menemme melko varmasti takaisin Nahe-laaksoon, kenties ihan vain päiväreissulle joulumarkkinoiden aikaan. Niitä viinejä on vain ostettava. Nyt satulalaukkua ei viitsinyt lastata kovin raskaasti.

Kielinörtti tiesi vasemmanpuoleisen rakennuksen olevan köysipunomo. Ajatelkaa - köysipunomo! Jostain ne köydetkin tulee, jostain ne isot kauppaketjutkin ne ostaa.

Eli kyllä, haluan kaikkien täällä päin vaikuttavien tai tänne matkailua suunnittelevien harkitsevan jokilaaksoissa vierailua. Neckar, Mosel tai Nahe - kaikissa on omaleimainen oma juttunsa, oma kulttuurinsa ja ajaton tunnelmansa. Joki, vuoret ja metsät yhdistävät meidät aiempiin sukupolviin ja tarjoavat jotakin kaikille. Jos ei jaksa kiipeillä tai pyöräillä, voi keskittyä kaupunkien rantaterasseilla istumiseen tai mennä vaikka polkuveneilemään.

Täällä kaikki muuten varsin hyvin. Terveenäkin on tullut päällisin puolin pysyttyä, ja pikkuhiljaa soisi jo syksyn tulevan. Katsotaan miten pitkälle sitä saa tänä vuonna odotella. Suomi-visiitit on muuten myös varattu (kunnon easter egg -upotuksena äidilleni - kuitenkin luet tätä!): 13.10.-22.10. ja 13.12.-30.12. 

Bis zum nächsten Mal !