Itävallan Alpeilla

Kirjoitin muuten tämän tekstin jo kerran, mutta se päätyi häviämään bittilimboon jouduttuani vetämään tietokoneelle hard-restartin. Kaikki bloggaajat tietävät, että tällainen masentaa hieman, eikä sen jälkeen tee mieli pariin päivään edes katsoa koko blogia kohti. Päätin nyt päästä tästä traumasta yli ja julkaista vain jotakin. Kävimme jokunen aika sitten Itävallassa aivan absurdin ainutlaatuisella Alppilomalla, johon kuitenkin kuului jonkin verran myös kaupunkiosioita muun muassa Salzburgissa. Voisin tiiviisti todeta, että mikäli junalla pääsee, kannattaa oikeasti mennä. Kun liput varaa ajoissa, ne voi saada todella halvalla. Ja jos todella pystyy välttämään lentokenttäsykkimisen, kentälle siirtymisen ja kaiken siihen liittyvän, annan ison suosituksen.
Lähdimme itse siis jälleen kerran liikkeelle Mannheimista. Junayhteys Itävallan Salzburgiin oli siis olemassa, ja viilettelimme siis länsi-itä-suuntaisesti reilun neljän tunnin verran joutuen vaihtamaan vain kerran Stuttgartissa. Paluumatka viisi päivää myöhemmin oli täysin suora Eurocity-juna. Tämä edestakainen reissu maksoi omalla kohdallani 50 euroa ilman mitään alennuskortteja (jotka ovat täällä yleisiä).
Salzburg oli kaupunkina aivan upea, ja puhuimmekin että sinne pitäisi yrittää vielä mennä uudestaan, kun kerta suoria juniakin on. Mieleen tuli monella tapaa Wien - Keisarillisen ajan jälkiä rakennuskannassa, tyylikkäitä kahviloita ja puutarhoja. Vietimme ensimmäisen päivän ja illan kaupungin nähtävyyksiä katsellen, kiipesimme pienelle vuorelle rakennetulle ja kaupungin ylle kohoavalle linnoitukselle (olisi päässyt myös funikulaarilla, mutta ajattelimme treenata jalkoja jo Alppi-koitoksia varten...) ja söimme varsin itävaltalaisittain, eli ei-niin-freesisti. Pubit tarjoilevat monesti edulliseen hintaan valtavia annoksia perinteikkäitä ruokia, muun muassa friteerattuja juusto-peruna-pihvejä, hapankaalia ja erilaisia wursteja. Itävallan ravintolaskene on hieman enemmän omaan mieleeni kuin saksalainen, ja tämä pitkälti siitä syystä, että ranskalaisia ei olla oletusasetuksena laittamassa ravintola-annoksiin. Ranskalaiset ovat siis toisinaan ihan ok tuote, mutta mielestäni valkopöytäliinaisiin ravintoloihin ne eivät kuulu. Nehän kuuluu vetää jonkinlaisen dipin kanssa, eikä sellaista ole aina ihan helppoa lähteä tilailemaan. Kerran sain aidosti paheksuntaa Saksassa siitä, kun kysyin ketsuppia ranskalaisten oheen. Imbiss-paikoissa sen sijaan näen ranskalaisia lisukkeena ihan mielelläni.

Sturm=Itävallan-saksalainen sana uudelle viinille (Neuer Wein)

Mozartin synnyintalo. Nykyään kivijalassa kultainen Spar.

Keisarimuistelot henkilöityvät usein Franz Josefiin

Wienin tapaan Hotel Sacher löytyi myös Salzburgista

Salzburgin laitakaupunki ei varsinaisesti tarjoillut keisarillista tunnelmaa, mutta autovuokraamo sieltä kyllä löytyi. Ja ajatelkaa nyt oikeasti, saimme tasan saman auton kuin neljä kuukautta sitten Itä-Saksan retkelle! Ja ei, tämä ei ollut iloa pirskahteleva huudahdus. Mieleeni palasivat elävästi kiemurtelevat mäkitiet Hohensteinin linnalle, kaasu pohjassa, ykkönen silmässä. Jopa apukuskin paikalta tuo auto tuntui, noh sanoisinko, vaikealta. Tällä kertaa olimme menossa oikeasti Alpeille - mitähän siitäkin siis tulisi. No, itse asiassa kaikki meni auton kanssa oikein hyvin, ja nousut olivat lopulta suorempia kuin aiemmalla kerralla Hyundain kyydistä nauttiessa. Ja Itävallan kohdalla autoilun näkökulmasta kaikista oleellisin seikka on se, että tiet ovat suhteellisen tyhjiä, liittymät helppoja ja "suomimaisia". Kaiken kaikkiaan autolla siirtyminen paikasta toiseen on todella rentoa. Siksi jopa mäkitiet menivät oikein kivasti.

Ajoimme heti ensin suolakaivoshistoriastaan tunnetun Salzkammer-alueen halki Wolfgang-järvelle. Sen rannalla oli useita idyllisiksi kuvailtuja kyliä, joista välipysähdyspaikaksi valikoitui St.Wolfgang im Salzkammergut. Tämä oli todella uniikki paikka - tuli istuttua järven rannalla pienillä portailla pienen take away -leipomoaamiaisen kanssa. Järvet tulisivatkin hallitsemaan tämän matkan maisemaskeneä, ja Wolfgangsee oli näistä vasta ensimmäinen. Itävallassa on se erikoinen ja eeppinen piirre, että Alpit loistavat horisontissa lähes koko ajan. Kun ajoimme kohti Hallstattia, jossa viettäisimme kaksi yötä, alkoivat vuoret kuitenkin suurentua ja suurentua, ja tässä vaiheessa sitä oikeastaan kunnolla tajusikin, mihin on oikein menossa.

Hallstatt olikin yllättävän turistinen paikka, mikä tietty selittää sen, miksi juuri mekin sen päädyimme nettihauista löytämään. Eikä kyllä mitenkään syyttä - paikka oli aivan uskomaton, ainakin heti kun sai onkimatopurkin parkkiin hotellin omaan parkkiruutuun, tavarat huoneeseen ja pääsi hieman katsomaan paikkoja. Hallstatt-järvi, lumihuippuiset Alpit, vanhat kauniit talot ja tunnelma kuin kaukaa menneisyydestä, ajalta ennen tietokoneita ja älypuhelimia.

Emme päätyneet menemään itse Hallstatista lähteville vaelluspoluille, vaan ajoimme auton hieman kauemmas tietullin kautta Loser-nimisen huipun juurelle.
Kapuaminen Loserille oli melko ihmeellinen kokemus. Puolessa välissä, yli tonnin korkeudessa vastaan tuli pieni vuorenlaakso, jonka keskellä oli pieni järvi. Lisäksi polku loppui, vaikka nousua oli vielä aika paljon jäljellä. Ei siis muuta kuin kädet mukaan ja spider manina eteenpäin läpi louhikon. Huipulla tuuli, ja sitä todella tarvittiin tuona(kin) hellepäivänä.



Vuoristailin tärkein funktio on pitää tuulta

Seuraava etappi oli Zell am See, melko tunnettu kohde Alpeille haluaville. Suurin osa kävijöistä ottaa vaijerihissin 2000 metrin korkeuteen Schmittenhöhelle, ja olin lukenut Instagramista paljon suosituksia ja fiilistelyjä juuri tästä paikasta. Koko reissun ajatuksena oli kuitenkin kiivetä itse, pistää keho koville ja tehdä kunnon adrenaliiniloma (Loser-kapuaminen oli jo tarjoillut tätä, mutta lisää oli saatava), joten dumppasimme ajatuksen turistisesta vaijerihissistä ja menimme aivan muualle. Ja tämä oli ehdottomasti koko loman paras päätös.

Siellä he paistattelivat päivää kaikessa rauhassa

Itse Zell am See kaupunkina, johon vuoriryhmä kuului, oli myös eräänlainen alppihelmi. Keskusta aika pieni ja ehkä vähän yksipuolinen, mutta satamat ja puistot jotakin aivan muuta …

Schwalbenwand-vuoriryhmä on ehkä enemmän hiljaista tietoa. Sen huippu oli aivan yhtä korkealla (1996m), sinne kapuaminen oli todellinen elämys eri korkeusvaiheineen, ja koko reitillä kohtasimme vain pari muuta kapuajaa. Ensimmäiseksi polku johdatti läpi sankan kissankelloisen, kärpässienisen ja kanttarellisen metsän, jonka puiden välistä pystyi kuitenkin näkemään lumisia huippuja - ettei vain unohtaisi olevansa Alpeilla ja luulisi olevansa esimerkiksi Suomessa, niin suomimaista tuo luonto tuossa korkeudessa oli. Metsän loputtua päästiin peltoaukeille, joita jatkuikin melko pitkään. Lehmiä oli siellä täällä ja paikoin niiden välistä oli myös pujoteltava.

Nousut olivat niin tiukkoja, että jossain vaiheessa jouduin puristamaan hikipannan kuivaksi ja vaihtamaan lippikseen. Mutta tätähän sitä tultiin hakemaan, kunnon vääntöä. Maisemat olivat jatkuvasti totaalisen henkeäsalpaavia, ja vielä enemmän, kun pääsimme aivan huipulle. Vaikka vaellus ja luonnossa liikkuminen kuuluukin jatkuviin harrastuksiini, on noin korkealla tunnelma jotakin aivan erilaista. Ja todella erikoisena side notena, huipulla oli aivan älyttömän paljon mustikoita, siis kunnon ryppäissä. Eli vuoden mustikkapaikka löytyi siis Alpeilta.



Zell am Seestä ajeltiin lopulta takaisin Salzburgiin ja sieltä sitten takaisin tällä kertaa suoralla junalla Mannheimiin. Tämä lähireissu oli ehkä eeppisin, mitä olen koskaan päässyt tekemään, ja silti se kustansi autovuokrineen, hotelleineen ja lähes kaikki ateriat sisältäen noin 300 euroa henkeä kohden. Tykkään todella paljon reissujen suunnittelusta ja erityisesti siihen liittyvästä budjettioptimoinnista :D

Tällä hetkellä ruska aloittelee varovaista saapumistaan Baden-Württembergiin, eikä 20 asteen ylittäviä päiviä enää juuri näy. Mutta tällä kertaa olenkin huomannut syksyn tuovan mukanaan tietynlaisen onnellisen ja paremman fiiliksen kuin aiempina vuosina. Jotenkin osaan nauttia siitä paremmin. Teimmekin itse asiassa pienen syksyretken keskiaikaiseen Rothenburg ob der Tauberiin ja Würzburgin viinipaikoille, joten niistä voisin vielä kirjoitella lyhyesti niin pian kuin ehdin. Tämä teksti ei ollut ehkä ilmaisullisesti ja tekstillisesti kamalan laadukas, koska räpelsin sen todella nopeasti kasaan ensimmäisen version hävittyä, mutta sainpa sentään julkaistua. Uskon, että enemmän tulevaisuudessa harmittaa, mikäli en ole dokumentoinut näitä Saksan-hetkiäni niin hyvin kuin olisin voinut.
Eli: käykää Alpeilla, valitkaa reittejä, jotka eivät ole niitä itsestäänselvimpiä, ja - nauttikaa syksystä.