Kesän vaellukset Saksassa, uusi vaihe elämässä ja uusi työ

Sienien ja mustikoiden höyryiset terkut täältä meren rannalta! Blogi jäi taka-alalle, kun elämänmuutokset alkoivat myllyttää arjessa. Vielä keväällä ja oikeastaan alkukesästäkin olin aika pihalla siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, ja Saksaan palaaminen oli myös mukana yhtenä realistisena vaihtoehtona. Tilanne oli se, että muuttokuorma oli siirretty Helsinkiin, mutta työt Saksassa jatkuivat edelleen. Uusia töitä Suomesta ei yksinkertaisesti kuulunut. Sain pidettyä pitkän loman, niin sanottuja saldovapaita, joita Saksassa kertyy runsaasti vuosien saatossa, ja niiden aikana koitin entistä intensiivisemmin etsiä seuraavaa työtä Suomesta. Ajat olivat varsin karmaisevat työnhakua ajatellen, ja saatuani kaksi kiinnostavaa tarjousta, peruttiin nekin molemmat lennosta epävarmojen taloudellisten aikojen perusteella. Kävi kuitenkin niin, että tietty ala, joka hyötyi runsaasti kasvaneesta (pakko)digitalisaatiosta, koitui pelastuksekseni. Pienehkö firma Helsingissä etsi henkilöä, joka voisi ottaa digitaalisen tuotteensa asiakkuudet hyppysiinsä, ja juuri tähän väliin satuin onnekkaasti pääsemään. Keskeistä on se, että työnkuvani tässä yrityksessä ei ole mitenkään Suomi-keskeinen, vaan nimenomaan varsin kansainvälinen, ja asiakkuudet, joita hoidan, ovat pääasiassa englannin- ja saksankielisiä. Ja itse asiassa, pari päivää ennen aloittamistani kyseisessä firmassa nämä keväällä työtarjoukseni peruneet yritykset soittivat perään ja olisivat sitten kuitenkin lopulta halunneet palkata minut. Talousoptimismi oli nostanut päätään kevään epätietoisuuden jälkeen, ja oli selvää, että rekrytoinnit uskalletaankin tehdä. Tässä vaiheessa olin kuitenkin niin tyytyväinen tähän uuteen firmaan, jonka olin ystäväni avustuksella löytänyt, että päätin pitäytyä suunnitelmassani aloittaa siellä. Ja se on ehdottomasti ollut yksi parhaista päätöksistäni. Töissä on mahtavaa käydä, oppimiskaareni on omasta mielestäni ollut varsin nopea, ja työyhteisökin on todella mukava. Jonkin aikaa tietenkin kestää saavuttaa kunnollinen asiantuntijuus GIS-ohjelmistojen maailmassa, kun on viimeiset viisi vuotta perehtynyt lääkinnällisten ohjelmistojen sielunelämään ja pikkuvikoihin. 

On ihanaa mennä töihin Kamppiin, jonne voin siis kävellä kotoani. Se, että saan käveltyä koko työmatkan on minulle entisenä lähiöasujana jotakin uutta ja kivaa. Ennen kaikkea se arjen tasapaino, joka kaiken tämän epävarmuuden ja stressin jälkeen on löytynyt, on ollut todella hienoa saavuttaa. Töiden jälkeen voi mennä saunaan, istua parvekkeella ja mennä rentoutuneena nukkumaan. Asuntokin alkaa vihdoin näyttää siltä miltä pitääkin. Liian pitkään ei käytännössä ollut pokkaa ostella tänne paljon mitään, kun ei tiennyt, onko sitä vielä menossa takaisin Saksaan, vai jatkuuko elämä täällä Helsingissä. Nyt täällä on muun muassa kunnollinen kulmasohva ja tauluja seinällä. Myös parvekkeeseen on nyt panostettu.

Blogini ja sen liitännäisenä tullut IG-tili ovat aina keskittyneet luonto- ja matkusteluaiheisiin, ja nämä sisällöt tulevat jatkumaan normaaliin tapaan, tosin nyt varmasti enemmän IG:n puolella. Alkuperäinen tarkoitus oli kertoa elämästä Saksasta, ja tähän liittyen olen saanut eniten kysymyksiä ja kommentteja vuosien varrella IG:n puolella - ja tämänkin aihepiirin sivuaminen varmasti tulee jatkumaan, vaikka asunkin Helsingissä. Kun koronatilanne stabiloituu ja matkusteluun liittyvä hankaluus poistuu, tulee Saksa olemaan säännöllinen osa elämääni. Asuin siellä kuitenkin niin kauan, niin monessa paikassa ja niin sosiaalisesti rikkaalla tavalla, että sitä ei vain voi jättää historian arkistoihin pölyttymään. Olen päivittäin yhteydessä Saksan-ystäviini ja näin etätyön aikakaudella suunnitelmissa on jo ollut tehdä säännöllisiä viikon-kahden etäjaksoja entisistä kotipaikoista käsin. Eihän siihen tarvita muuta kuin suullinen sopimus työnantajan kanssa, läppäri, hyvä internet (okei, tämä onkin ehkä se ainut haaste Saksassa) ja AirBnb-asunto. Etenkin joulumarkkinoiden ja viinisesongin tai karnevaalien aikana olisi hyvä päästä pikareissulle kakkoskotiin. Aion osoittaa omalta osaltani, omassa elämässäni, että Saksa voi olla säännöllinen osa helsinkiläisen elämää.

Lyhyenä pikakelauksena vajaan kahden kuukauden takaiseen, olin itse asiassa Saksassa kesän kuumimpana hellejaksona. Kyseessä oli viimeinen työpäiväni, jolloin minun piti käydä hoitamassa erinäisiä byroktatisia juttuja ja palauttamassa läppärini työpaikalle. Viimeinen työpäiväni Rochen palveluksessa oli 31.7. Ei ollut lainkaan helppoa astua ratikkaan, joka vei minut viimeisen kerran kampukselle, jonka tiet ja puistot osaan ulkoa vielä vanhana mummelinakin. Se paikka oli niin monella tapaa kotini Saksassa, etten pysty tämän paremmin sitä selittämäänkään. Jos muistatte lukeneenne, kuinka Harry ajatteli Tylypahkasta, näin ajattelin minä Rochesta. On huomioitava se taustatilanne, jossa olin joulukuun viimeisenä kuukautena 2015 ja vielä tammikuun ensimmäisenäkin päivänä, jolloin työni tuon kampuksen aitojen sisällä alkoivat. Olin kokenut valtavaa epäonnistumista työnhaussa Suomessa jo vuodesta 2014 asti, muuttanut Stuttgartiin käyätännössä palkattoman harjoittelun perässä 27 vuoden iässä ajatellen, että luultavasti sen jälkeen joudun palaamaan Helsinkiin niin sanotusti luu kädessä. En olisi halunnut palata vielä, mutta ajattelin, että siinä vaiheessa niin huonosti saksaa puhuva humanisti ei vain voisi onnistua löytämään elämälleen turvasatamaa Saksasta. Jotenkin kuitenkin onnistuin vakuuttamaan sen yhden ihmisen työhaastattelussani, ja se yksi ihminen oli tarpeeksi. Se vakaus ja luotto, joka elämääni työn kautta ensimmäistä kertaa muodostui, imarteli ja rauhoitti niin totaalisesti, että elämä Suomessa jäi taakse. Olin siinä vaiheessa niin voitontunnoissani, että manasin jopa etten koskaan mihinkään Suomeen enää palaa, kun eivät kuitenkaan voi näin hyvää työtä sieltä antaa. No, palkkatason ja etujen osalta eivät kyllä voikaan, mutta ajan myötä muut asiat tulivat tärkeämmiksi. Silloin kuitenkin oli nuoruuden nälkää kerätä säästöjä ja fiilistellä Saksaa. Työ oli niin ihanan rentoa, silti sopivan haastavaa ja asiantuntemusta kerryttävää, ja työkaverit olivat oikeita ystäviäni. Se juurtumisen kokemus toimistoomme, firman kuntosalille, kampuksen pyöräreiteille ja siihen samaan kolmosratikkaan, jonka kyydissä nyt olin viimeistä kertaa, oli niin vahva, vahvempi kuin vastaavat Suomessa, että joskus vielä nytkin mietin, miten sain lähtöpäätökseni ylipäätään tehtyä. Niin se ympyrä kuitenkin oli sulkeutumassa, istuin ratikassa matkalla kohti Rochea, työläppäri Lemi-muovikassissa (öh, unohdin läppärilaukun) ja näin ikään kuin filmirullana tuohon ihanaan työhön liittyviä muistojani neljän ja puolen vuoden varrelta. Ja niin se vain loppui. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten läheisimmät työkaverini saivat arkeni tuntumaan turvalliselta ja lämpimältä, kuin perheen kanssa oleilulta. Elämään kuului Saksan-vuosieni aikana erilaisia myllerryksiä, mutta he olivat tukikohtani ja varma turvani.

Tuohon käyntiin liittyi onneksi paljon muutakin kuin haikeutta - ihania iltoja ystävien kanssa, saksalaista ruokaa ja hyvää lageria sekä ennen kaikkea Pfalzin viinialueesta nauttimista. Aivan aluksi menimme Landauhun ystävämme majoitettavaksi, ja jo tuonne pikkukaupunkiin meitä näkemään saapui kavereita Mannheimista. Kuuma ja pimeä kesäyö, tuo Saksan erikoisuus, oli mitä ihanin juuri siinä seurassa pitkän eristyksen täyteisen koronakevään jälkeen. 

Seuraavana aamuna laukut rullailtiin bussipysäkin kautta juna-asemalle, siitä Karlsruheen ja sieltä kohti vaellustaivasta eli Schwarzwaldin metsä- ja vuorireittejä, tällä kertaa tukikohtana ankaran googlauksen ja muun selvitystyön seurauksena Forbachin kylä. Majapaikka oli mitä ihanin pieni perheen pyörittämä hotelli, jonka aamiaisille annan erityismaininnan (Instagramin puolella paikan yksityiskohdat). Heti ensimmäisenä iltapäivänä teimme pienen vaelluksen (Forbach - Bermersbach), johon mahtui riittävästi hikoilua, laaksopuroja, vuohien koteja, ampiaisen pisto, kirkko mäen päällä ja sen sisäänkäynnillä ampiaisenpiston desinfioijana toiminut käsidesi. Illalla minullaei tapani mukaan kovan hikoilun ja rehkimisen jälkeen ollut juurikaan nälkä, mutta söin silti ison ja ravitsevan salaatin. Hintaa kaikilla annoksilla oli taas kerran älyttömän vähän, ja oma kokonaisuuteni maksoi noin seitemän euroa.

Seuraavana aamuna koitimme herätä jotenkin järkevän ajoissa, koska suunnitteilla oli 26 kilometrin vaellus, ja hellettä oli luvattu noin 34 astetta. Halusimme kovimman nousun suoritetuksi ennen keskipäivää. Tässä onnistuttiin, mutta täytyy sanoa, että vesivarastomme olivat jo tämän nousun jälkeen noin puolessa välissä, vaikka matkaa oli vielä reilusti yli puolet edessä. Onneksi vedet riittivät juuri ja juuri koko matkalle, mutta en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman rypäleitä tai esimerkiksi tomaattia, jota imeskeltiin viimeistä sisusmömmöä myöten taukopaikalla. Vaellusta ja retkeilyä Saksan korkeuseroja sisältävissä maisemissa ja kuumahkossa ilmastossa on nyt harrastettu jo useita vuosia, mutta silti toisinaan on vaikea arvioida täydellisesti kaikkea. Nytkin halusimme sitten kuitenkin tehdä pari lisäystä reitille, muun muassa eräälle maisematornille poikkeamisen, ja matkaa tulikin lopulta lähemmäs 30 kilometriä. Liikkeessä oltiin käytännössä koko päivä. Maisemat olivat jälleen henkeäsalpaavia - kuljimme eräänlaisen ympyrän syvällä Schwarzwaldissa poikkeamatta minnekään viereisiin kyliin, koska niitä ei siinä suunnassa itse asiassa edes ollut - juuri tältä paikalta oli pääsy yhdelle suurimmista yhtäjaksoisista metsäalueista ja vaelluspolkuverkostoista. Lähellä rupeaman loppua vastassa oli jäisen Schwarzwald-puron laskukohta, pieni vuoristolampi. Arvioimme sen lämpötilaksi noin 16 astetta, mutta jostakin syystä helle ja tietoisuus veden tärkeydestä teki keholle ihmeitä, enkä tuntenut kylmää lainkaan - ainoastaan raikkauden. Normaalisti en siis pysty uimaan missään, mikäli lämpötila on alle 20 astetta. Retken jälkeen otimme junan lähikylään, Gernsbachiin ja vietimme illan siellä. Ravintola, jäätelökahvila, kuuma kesäyö ja viiden euron aperol spritz - kyllä kiitos. Seuraavana yönä uni odotettavasti maittoi, ja herätessä tunsin nousevani totaalisille puujaloille - myöskin odotettavissa oleva tapahtuma.

Seuraava päivä oli todella hikinen, ukkosta enteilevä. Kävimme vielä lyhyen kävelyn toisella puolella Murg-jokea ja lopuksi uimme samassa eiliseltä tutussa lammessa. Nyt se tuntui jo kylmemmältä. Iltapäivällä junailimme itsemme taas Karlsruhen kautta tuttuun kaupunkiin, eli Neustadt an der Weinstrasselle. Miksi juuri sinne? 1. Tuttu paikka, jonka tietää idylliseksi ja kompaktiksi 2. Äärimmäisen edullinen ja silti mukava ja tyylikäs hotelli 3. Lähellä viinitiloja. Kolmonen painoi yhtälössä paljon, ja heti ensimmäisenä iltana perehdyimmekin eri ravintoloissa erilaisiin Rieslingeihin ja muihin ihaniin valkoviinimakuihin. 

Seuraavana päivänä otimme lähijunan pari stoppia pohjoiseen ja kävelimme siitä lähikyliin, jotka ovat profiloituneet puhtaasti viinikyliksi. Muun muassa Forst on kyläkokemuksena täysi kymppi. Viinikylämäisiä sattumuksia osuikin kohdalle yksi jos toinenkin, muun muassa tilattuani pienen viinin (12 cl. Koska siis normaali on 24cl ja se maksaa yleensä 3,5€) sain silti ison annoksen ja tästä huolimatta laskun pienestä (2€). Pientä silmäniskua ja höhöttelyä viinitilaheeboilta voi aina odottaa, jos koittaa olla ns. varovaisesti liikenteessä. Myös lasin piripintaan tai hieman ylivuotavaksi kaataminen on normaalia toimintaa. Ja höhöttelyt päälle. Ostin mukaan yhden pullon erään tilan omasta kaupasta, mutta muuten päätimme säästää ostosten teon reissun loppuun Wiesbadeniin. Eräs kylän ukkeli huuteli ikkunasta, että kenes tyttöjä ja poikia sitä ollaan, eli että mikä on reissumme pointti ja keitä oikein olemme, ja toki paluumatkalla Neustadtiin sama kaveri oli edelleen ikkunassa ja kyseli, että mites meni. Viinitilakulttuuri ja ja nuo Saksan seitsemän pääviinialuetta ovat ehdottomasti lempikokemuksiani koko Saksasta ja ilman niitä Saksa ei olisi minulle sitä, mitä se on. Viime vuonna kävimme kaikilla näillä alueilla, ja jokainen on omalla tavallaan uniikki ja mahtava. Pyöräretket tai tämänkertainen kävely viinipeltojen poikki toimivat molemmat. Moselilla  ja Nahella suosittelen kuitenkin pyöräilyä, ihan vain koska pyörätiet ovat siellä sekä maisemallisesti että käytännöllisesti jokilaaksoon optimoituja. Jos pyöräilet noissa paikoissa, edessäsi on elämäsi yksi eeppisimmistä retkistä.

Illalla olimme jo Mannheimissa istumassa maailman ihanimpien kavereiden kanssa Zentralen terassilla, ja jollain ilveellä eräät ehtivät pari erää pöytätennistäkin sitä ennen. Juhlimme hillitysti mutta silti kunnolla - seuraava tilaisuus tavata kaikkien kanssa yhdessä kasvokkain saattaisi olla ties miten pitkän ajan päästä hyvänsä. Keskustelut ja kokemusten vaihtamiset tuolta illalta säilyvät mielessäni näinä pimeinä ja syksyisinä Suomen syysiltoina aina siihen saakka kun taas näemme toisemme. On rankkaa, että niin läheisiä ja tärkeitä ihmisiä asuu eri maassa, mutta onneksi sentään viestimiskeinot ovat huippuhyviä tätä nykyä. Ehkä juuri tämä on se oleellisin kulttuuriero, jota pelkäsin ja vierastin eniten Suomeen paluussa. Saksassa ystävät näkevät toisiaan töiden jälkeen arkena koko ajan, pieni olut, holiton juoma, currywurst-annos tai mikä hyvänsä edessään, ilman että se on mikään erityinen aikoja sitten sovittu tapahtuma. Suomessa ihmiset kuitenkin pääasiassa menevät töiden jälkeen kotiin. Netflix & chill. Huomaan itsekin eläväni tällä tavalla Suomessa, eli sinänsä en ole mikään paras arvostelija, mutta on se silti mielenkiintoinen ilmiö. Miten me täällä Suomessa olemmekin tällaisia? : D Olen muutenkin tullut siihen valistuneeseen johtopäätökseen, että mikäli meinaa joskus ottaa oluen tai kaksi, kannattaa se tehdä arkena. Koska alkoholipitoisten juomien jälkeen et kuitenkaan saa hyvää unta ja hyvin todennäköisesti heräät todella aikaisin. Kannattaa siis uhrata sellainen päivä, jolloin muutenkin heräisit aikaisin. Viikonloppu-unia ei kannata pilata, ne ovat liian tärkeitä palautumisen ja rentoutumisen kannalta.

Mannheimista menimme Wiesbadeniin, jossa teimme tuliaisostoksemme (muun muassa sitä viiniä… ihan vähän vaan) ja näimme myös paremman puoliskoni työkavereita. Täytyy sanoa, että tuo visiitti oli itselleni aika terapeuttinen ja tarpeellinen. Viimeisimmät muistoni tuosta kaupungista liittyivät etätyönhakuun ja siinä feilaamiseen, surkein mielin kaupungin kaduilla kävelemiseen ja totaaliseen väsymykseen (joka myöhemmin osoittautui anemiaksi ja kilpirauhasen vajaatoiminnaksi). Olin liittänyt tuohon paikkaan aika paljon negatiivisia muistoja, mutta sain ne korvattua uusilla ja paremmilla. 

Tuon viimeisimmän Saksa-jaksoni jälkeen olin kunnolla virkistynyt ja valmis aloittamaan työstämään sitä tosiasiassa, että tuo elämänvaihe jää taakse. En voi tarpeeksi kuvailla, miten vaikeaa tuo on ollut, mutta nyt olo tuon ajatuksen kanssa tuntuu jo melko rauhalliselta. Siihen on auttanut uudet ja vanhat kaverit täällä Suomessa, mökkeily ja uusista rutiineista innostuminen. En ole esimerkiksi ikinä ollut sienten perään, mutta nyt sienestin onnessani lähes 30 litraa suppilovahveroa, hieman siihen päälle vielä orakkaita ja kanttarelleja. Lisäksi marjoja on kerätty niin paljon, ettei ole tosikaan. Omenoita tuli myös pelastettua yli ämpärillinen puiden juurilta mummolasta. Ihminen tarvitsee jotakin, mikä stimuloi, jännittää ja tuntuu ihanalta ja odottamisen arvoiselta. Nämä luontoretket täydellisessä hiljaisuudessa, mökkiranta ja järvimaisema ovat olleet minulle juuri sitä. Mutta Saksa ei kuitenkaan voi lähteä minusta koskaan enkä niin haluakaan. Siellä käyminen ei ole minulle enää mikään erityinen matka, vaan normaali rutiininomainen käväisy omilla kulmillani. Toki korona rajoittaa sitä jonkin verran, mutta viimeistään sen väistyttyä tulen olemaan entistä vahvemmin kahden maan kansalainen. Blogiini tulen päivittämään aina, kun jotakin Saksaan liittyvää tapahtuu, mutta joskus myös jos haluan kertoa jostakin asiasta pidemmin. Aiheina kuitenkin pysyvät samat luontoon ja aktiiviseen elämäntapaan liittyvät sisällöt.

Ps. Bloggerin uusi editori sai allekirjoittaneen lähes heittämään läppärin ikkunasta ulos, pahoittelut omituisista teksti-wrapeista, niitä ei yksinkertaisesti saa vaihdettua normaaliksi left-alligniksi. Puolet kuvistakin lensi jonnekin mäkeen.

Ja vielä yksi juttu, mihin pääsin kunnolla sisälle Saksassa ollessani - käyttäkää maskeja. Jos kaikki käyttävät, ne auttavat.