Itäisen Saksan kaupunki- ja luontokohteet

Unohtui muuten aiemmin raportoida retkestä itäiseen osaan tämänhetkistä asuinmaata. Tarjoilen siis nyt pienen loikkauksen huhtikuuhun, vaikka ehdin jo kertoa Moselista, joka tapahtui tämän jälkeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, rakastan kaikenlaista ulkona urheilua Saksassa. Pyöräily on uusi juttu, mutta kestosuosikki eli maastossa vaeltaminen tai hölkkääminen on pysynyt mukana aina vuodesta 2015 asti. En ollut juuri edes ajatellut itäistä Saksaa mahdollisena kohteena, koska etäisyys sinne on kuitenkin aikamoinen, eivätkä junayhteydet ole kamalan käytännöllisiä Mannheimin suunnasta. Mutta elämään voi aina silloin tällöin tupsahdella uusia yllättäviä asioita - kuten kumppani joka ei inhoa autoilua. En siis itsekään ole mikään fanaattinen autoilun vastustaja, mutta kun satun tietämään, miten ruuhkaisia ja hektisiä paikkoja saksalaiset autobahnit ovat, en ollut innostunut aiheesta. Tuhatta ja sataa kaahaavat rekkojen väleistä pujottelevat metallimonsterit saavat lähinnä stressikäyrän nousemaan, vaikka istuisi pelkästään kyydissä. Mutta koska kuskia ei haitannut, totesin että koitetaan nyt ainakin tällä kertaa.

Road-trippailu alkoi siis Mannheimin Käfertalin autovuokraamosta, ja päättyi ekana päivänä Weimariin. Sen verran muistamme historian tuntien sisällöstä, että totesimme mestan merkittäväksi osaksi Saksaa. Schiller ja Goethe elivät Weimarissa ja jälkimmäinen halusi tulla sinne takaisin vielä viimeiselle leposijalleen.

S&G

Kampuksen kulmilla

En tiedä mielletäänkö Weimar vielä virallisesti idäksi, mutta sopiva välietappi siitä saatiin. Tykkään myös yöpyä pienehköissä majataloissa, ja juuri tällainen löytyi Weimarista. Onko muille suomalaisille muuten käynyt tätä skenaariota ulkomailla - olet aamiaisbuffetissa hotellissa, kahvi tarjoillaan siten että se odottaa termoskannussa pöydän keskellä, katsot muiden juovan ehkä yhden kupin, kahvia jää näin kaikilta pöytäkunnilta yli. Alat itse juoda kupin, toisen, kolmannen... Ja pian huomaat että oma kannusi on jo tyhjä. Tilanne, jossa pyydetään uutta kannua, on niin harvinaislaatuinen, ettet tiedä kuuluuko sinun hävetä vai olla ylpeä itsestäsi.
Weimar-suositus: Shwartzbierhaus

Seuraavana päivänä oli tarkoitus saapua Dresdeniin, mutta pääsimme sinne vasta aika myöhään, koska halusimme pysähtyä ensin Bad Berkaan pienelle metsäkierrokselle ja tekojärvelle, ja tämän jälkeen Jenaan lounaalle. Kanssamatkustajaltani voi tosiaan kysyä lisätietoja aiheesta Jennan kanssa Jenassa, ja mikä siinä on erityisen hauskaa. Itse tyydyn vain toteamaan lyhyesti: Kiitos vohveleista, Jena.

Dresdenissä oli siis jo pimeää, kun pääsimme lämäisemään laukut hotellihuonnen lattialle. Tällä kertaa valitsimme ketjuhotellin, joka sijaitsi Neustadt-kapunginosassa, eli joen toisella puolella keskustaa nähden. Itse tämäkin alue oli todella viihtyisä ja persoonallinen, ja tuona loppuiltana keskityimmekin vain siihen.

Dresdenin aamuun kuului kävely Elbe-joen rantaa japanilaisen puutarhan kautta kohti keskustaa, joka yllätti oikeastaan aika isosti. Paikka oli ehdottomasti kaiken hypetyksen arvoinen, ja erityisesti sen pääkaupunkimaisuus ja kaiken mahtipontisuus tuli hieman puskista. Sama fiilis kuin Roomassa tai Pariisissa, mutta toki Dresdenin omaan tyyliin. Kun kaupunki on lähes täysin tuhoutunut ja uudelleen rakennettu vanhaa mallia ja tunnelmaa uskollisesti noudattaen, on lopputulos todella omalaatuinen.

Saksasta harvoin löytää siideriä, mutta kun löytää, löytää toki tätä pahinta

Kaikki Saksin kuningaskunnan hallitsijat aikojen alusta muraaliin kuvattuna

Toisen Dresdenissä vietetyn yön jälkeen siirryttiin kaupunkilomailusta suoraan luontoon. Sächsische Schweitzin vuoristoiset maisemakuvat olivat jo tuttuja, joten olin tässä vaiheessa jo aika malttamaton ja halusin vain jonnekin kielekkeelle kunnon hikisen nousun jälkeen nauttimaan tuulen vireestä. Kurort Rathen oli yksi niistä paikoista, jotka olivat totaalisen loppuun buukattuja, joten sinne majoittumiinen ei onnistunut. Onneksi päätimme silti mennä sinne päiväksi tekemään ensimmäisen pienimuotoisen patikoinnin. Paikka oli todella turistinen, etenkin päänähtävyyksien osalta, mutta jos jaksoi painaa etappien välimaastot kävellen, sai toisinaan ihan jopa aivan omaa rauhaa luonnossa.

Rathen on kaunis ja pieni idyllinen kylä Elben varrella, ja kylän kaduilta pääsee suoraan luonnonpuiston metsäpoluille. Tosin itsestäänselvimmät saapumisväylät itse paikkakunnalle johtavat joen "väärälle" puolelle, kylän vastarannalle. Ja yllätys, yllätys, siis oikeasti yllätys, joen yli ei mene siltaa. Lastauduimme siis lauttaan, joka seilasi noin kymmenen metrin matkan kylän varsinaiselle puolelle. Alun wtf-olotilan jälkeen tämä oli oikeastaan ihan hauska kokemus.

Paikallista bisnestä tukemassa

"Vesillä", eli lautassa muutaman minuutin verran

Luonnonpuisto-osiolla oli muutama kunnollinen nousu, paljon kielekkeitä ja lisäksi luolastoja ja kalliosyvennyksiä, joihin oli tehty polkuja ja asetettu tikkaita. Kaikki luolamaiset polkuosiot olivat ihanan raikkaita kuumana kesäpäivänä, ja viileän kostea ilma tuntui painuvan ihoon. Tälle minivaellukselle tuli pituutta hieman yli 10 kilometriä.

Päivän päätteksi päästiin seuraavaan majapaikkaan, Burg Hohnsteiniin, joka onnistui kirvoittamaan sekä ihastuksen että totaalisen repeämisen. Tämä oli absoluuttisen viimeinen paikka, joka Sächsische Schweitzin alueella oli vapaana, eli mitään sen kummempaa syytä sen valintaan ei ollut. Oli toki hienon kuuloista, että majoitus on linnassa, mutta saatoin hieman ihmetellä, miksi yksi yö maksaa vain 25 euroa per henkilö. Kiemurteleva vuoritie johti kylään, joka oli kirjaimellisesti kukkulan päällä, ja kyllä, siellä oli myös linna. Jo pelkästään huoneeseen vievä käytävä palautti kuitenkin vahvasti mieleeni leirikeskuskokemukset lapsuudesta, ja oven takana toden totta odotti autenttinen leirikeskushuone, askartelupöytää unohtamatta. Sänkypaikkoja oli jopa viisi, koska asiaan kuuluva kerrossänky löytyi huoneen nurkasta. Mutta kyllä tästäkin selvittiin, ja paikka itsessään oli todella uniikki ja kaunis. Verhoja ei tosin ollut, joten ne tuli improvisoitua täkeistä.

Seuraavana aamuna oli vuorossa itse pääpäivä, eli varsinainen +20km metsä- ja vuorivaellus. Vaikka olimme todella aikaisin liikkeellä, saimme tasan viimeisen autopaikan Lichtenhainerin vesiputouksen luota, josta valmiiksi katsottu reitti alkoi. Normaalisti 20 kilometrin haikit eivät ole mitään sen kummempia, ja siksi ajattelinkin tämän menevän kuin vettä vaan. Kuinka väärässä olinkaan. Nousut olivat niin tiukkoja, niitä oli paljon, eväissä ei ollut ihan tarpeeksi nopeasti imeytyvää hiilihydraattia... Monet tekijät saivat kokonaisrasituksen tuntumaan noin kaksinkertaiselta verrattuna normaaleihin 20 kilsan setteihin, joita olen tehnyt. Reittiin kuului muutamia kohokohtia, jotka olivat tietty aina turistisia, ja sinne yleensä pääsikin myös autotietä pitkin. Mutta varsinaisessa metsävaelluksessa sai Rathenin tavoin olla hyvin rauhassa. Piti vain varoa ettei lipsahda Tsekin puolelle, jos päättää vain seurata valmiiksi viitoutettua vaellustietä orjallisesti (oma reittimme pysyi Saksan puolella).

Kalliot ja vuoret, joita reitin varrella kavuttiin ja nähtiin avautuvan, olivat jotakin aivan uskomatonta. Ehkä loppua kohden olisin vielä arvostanut vuoreen hakattuja tikkaita tai kallioseinään kiinnitettyjä kiipeilytappeja enemmän, jos en olisi keskittynyt niksauttamaani nilkkaan tai yleiseen väsymykseen. Evästaukojen kanssa olimme reitillä noin kahdeksan tuntia. Valmis reitti löytyi Komoot-nimisestä apista, joka oli aiemmin osoittautunut hyväksi kokemukseksi. Tällä kertaa se tarjoili ainoastaan yhden yllätysmomentin - Valmiiksi poluksi merkattu osio oli todellisuudessa kahden kallion välissä kulkeva tappirivistö (kuva alla), via ferrata. Tästä olisi ollut ihan mukava saada jonkinlainen esitieto, vaikka kyllä siitäkin jälleen selvittiin. Tiesimme reitin olevan vaativa (sovelluksen luokituksen mukaan) mutta koska nämä arviot ovat kokemuksen mukaan olleet monesti aika liioiteltuja ja koska lisäksi koemme olevamme aika urheilullinen pariskunta, ei tuo luokitus aiheuttanut sen kummempia toimenpiteitä. Ehkä ensi kerralla hieman paremmalla selvitystyöllä :D Adrenaaliinit pääsivät aika kattoon kyseisen laskun myötä.

Seuraavana aamuna olivatkin jalat sitten sen tuntuiset, että jotain oli tullut tehtyä. Leirikeskusaamiaisen (joka muuten kuului hintaan, wohoo) jälkeen ajelimmekin sitten lähes yhtä soittoa takaisin Mannheimiin ja vältimme ruuhkat lähes kokonaan, yhtä sumppua lukuunottamatta.

Suosittelen siis ehdottomasti Sächsische Schweitzin luonnonpuistoaluetta ja itäisen Saksan roadtrippailua kaikille. Mahdollisuus toteuttaa kaikki todella matalalla budjetilla on iso plussa, mutta myös luksuksemmasta meiningistä kiinnostuneille on tarjolla todella hyviä majoituksia. Ja kuten aina vahvasti brändättyjen kohteiden kanssa, tärkeää on olla todella ajoissa. Ja muita kävijöitä (tai kävijämassoja) pitää pystyä sietämään, etenkin jos reissaa pyhäpäivinä. Eli totean reitin Mannheim-Weimar-Dresden-Rathen-Hohnstein-Mannheim hyvin toimivaksi.

Mihis sitä seuraavaksi menisi?

Lisää Saksa-suosituksia: Mosel-laakson pikkukaupungit

Arriva ja rokkenrol! Kesä on saapunut keskuuteemme, mutta ei itse asiassa vielä niin kuumana, etteikö siitä voisi nauttia. Osoitteeni vaihtui kuudennen kerran Saksa-vuosieni aikana, ja nyt ihmettelen Mannheimin hipster-kaupunginosaa. Eikä ole omakeksimä luonnehdinta - paikalliset ovat tätä mestaa näin kuvailleet.
Reissuja on tullut edelleenkin tehtyä, ja ajattelin täällä jakaa hieman juttuja uusimmasta, eli pyöräretkestä Mosel-laaksoon. Kyllä, minä pyöräilin matkaa, siis useita kymmeniä kilometrejä päivässä. Tämä ei ehkä normaalille kuolevaiselle ole mikään suuri pyristys, mutta kun on itse tottunut polkemaan ainoastaan päästäkseen kouluun tai Prismaan, niin jalat ja kankut eivät välttämättä ihan ymmärrä heti, että tämä liikerata vaan jatkuu useita tunteja. Mutta ei se mitään, pyörätiet olivat niin überhyviä, että siellä ei tällaisen pyörä-noobin tarvinut paljoakaan kärsiä. Seuralaiseni edustaa tässäkin asiassa ns. iron man -osastoa, joten ainut haaste tuli ehkä hänen satunnaisten vauhtipiikkiensä perässä pysymisessä.

Pyörä on hyvä kulkuneuvo Moselilla, koska junarata ei kata kaikkia parhaita ja esteettisimpiä pikkukaupunkeja, ja lisäksi tuo alue on aidosti suunniteltu pyöräilijöitä varten. Pyörätiet olivat eräällä tunnetulla pätkällä (maaseudulla, ei enää joen varrella) oikeasti parempia kuin vieressä pöllyävä autotie. Asfaltoitua ja tasaista, mikäpä siinä siis ajaessa. Etenkin kun pyöräni oli hieman kyseenalainen tähän tehtävään, lähinnä siis hieman liian raskas. Lisäksi pyöräretkiin liittyy se hienous, että kaikkea monen päivän tavaraa on pystyttävä kuljettamaan selässä tai pyörän päällä. Itse "sijoitin" kuuden euron satulalaukkuun paikallisessa tiimarissa, ja hyvä ihme, sehän kesti ja toimitti tehtävänsä paremmin kuin hyvin!

Satulalaukku oikealla. Ihan liian hienohelma siis EI saa olla, ja samoissa kamoissa heilumista on siedettävä. Etenkin jos on monen päivän matka kyseessä

Majoituttiin hotelleissa, joiden varaaminen oli jälleen kerran mukamas vähän liian myöhäistä (täällä täytyy ilmeisesti kaikki varata puoli vuotta etukäteen) ja päädyttiin ottamaan ne, mitä oli jäljellä. Mutta majoitukset olivat kaikki tosi hyviä ja viihtyisiä. Erityismaininta Zell am Moselin Rathauskellerille, joka oli ravintolan ja hotellin hybridi. Pieni ja viihtyisä, kuten monet asiat reitin varrella.

Homma alkoi Cochemista, jonne pakkauduimme pyörinemme päivinemme saksalaisena arkipyhänä, helatorstaina. Jo valmiiksi hieman kuolleena syntynyt idea! Koska kaikki saksalaiset halusivat tehdä samaa, eli mennä pyöräretkelle paikallisjunalla, jonne saa tuoda pyörän ilmaiseksi mukaan, oli pyöräosasto niin täynnä, että hädin tuskin mahduimme edes messiin. Onneksi kaikki vastustivat junavirkailijan kieltoja jämäkästi mutta silti ystävällisesti, ja yhteisvoimin kaikki pyörät saatiin pakattua reunoihin siten että kapea mutta silti riittävä käytävä saatiin aikaiseksi. Seuraavilta asemilta ei kyllä enää sitten kyytiin päässytkään. Varmasti ketuttavaa niille, joita ei päästetty sisään lainkaan. Suora yhteys Cochemiin (eräänlainen Mosel-keskus) nimittäin ei kulje kauhean usein.

Cochemissa olin itse asiassa jo käynyt kerran lyhyesti joulumarkkinoilla, joten olin todella innostunut kokemaan vanhan kaupungin esteettisyyden uudestaan, tällä kertaa viinikaupungin kesäisessä asussa. Ja viiniä tuolla todella riitti. Viinistä voisi itse asiassa puhua enemmänkin, mutta tyydyn nyt toteamaan, että viini ei ole mikään hienostelujuoma, vaan nimenomaan edullinen, kaikille kuuluva ympäröivästä luonnosta jokaiselle halukkaalle suotu tuote. Viinipeltoja on aivan kaikkialla, ja ne kuuluvat kaikkien Mosel-kaupunkien estetiikkaan, postikortteihin ja tärkeimpiin valokuvauskohteisiin. Jopa pyörätiemme kiemurtelivat monesti viinipeltojen välistä.

Tällä kertaa kiivetiin myös Cochemin linnaan, joka oli reissussa ainut ns klassinen turistimomentti - olihan kyseessä arkipyhä ja markkinoitu nähtävyys. Sen jälkeen kaikki olikin melko autenttista ja rauhallista.

Cochemista siirryttiin samana iltana viinimaistelun jälkeen 38 kilometrin päähän Zelliin, jossa ensimmäinen majapaikkamme oli. Joku voi olla eri mieltä siitä, miten hyvä idea on maistella huolella viinejä ja sitten kesäiltaa myöten fillaroida vajaan maratonin verran. Mutta mikäs siinä, hedarikin lähti mukavasti kun sai niin paljon happea. 

Zellistä onnistuimme seuraavana aamuna löytämään Suomen lipun. Kuten kuka tahansa yksitoikkoisista asioista innostuva ihminen, halusin välittömästi kuvan lipun alla. No, olihan tuo taustakin ihan siedettävä.

Zellin jälkeen pysähdyimme Traben-Trarbachin "kaksoiskaupungissa" (kuinka moni pystyy kuvittelemaan "Lemi-Savitaipaleen"?), joka oli jälleen todella todella kaunis paikka. Vanhaa arkkitehtuuria ja joen hyödyntämistä kaupunkimaisemien luomisessa. Päivän maratonpyöräily päättyi toiseen kaksoiskaupunkiin eli Bernkastel-Kuesiin. Sieltäkin löytyi linna, vanha kaupunki, idyllisiä viinitaloja ja jokimaisemaa.

Täältä lähdimme sitten kohti sisämaata, eli poikkesimme jokireitiltä. Se ei kyllä haitannut, sillä pyörätie, joka siitä haarautui, on Saksan tunnetuimpia kaikessa hienoudessaan. Tie vei maaseudun läpi, ja kaiken sen luonnon keskellä saattoi oikeasti hetken unohtaa olevansa tässä maassa, täyteen ahdetussa Saksassa. Tällaisia hetkiä tässä maassa tarvitaan. Ainakin minä, maaseutu- ja pikkukaupunkisielu.

Reitti päättyi pienen junaoikaisun kautta Saksan vanhimaan kaupunkiin eli Trieriin, jonka isous kaiken tämän kyläfiilistelyn jälkeen tuntui aluksi hieman ähkymäiseltä, mutta lopulta silti sekin hienolta. Viinit olivat edelleen keskiössä, mutta samaten historia ja ravintolakulttuuri. Paljon samoja elementtejä oli kuin Heidelbergissä ja Mannheimissa (se iänikuinen Kaufhof kertaa kaksi), joten sinänsä tuntui tutulta. Best Western oli ihan sopiva hotellikokemus kaiken tämän päätteeksi, vaikka pyöräkaistoilla meneminen isossa kaupungissa onkin hieman jäätävää.

Trierin tuomiokirkko (Dom) ei mahdu kuvaan

Tässä hyvä pyöräkartta reitille, mikäli menee vain Moselin rannalla. Vihreät pätkät aivan pelkkää pyörätietä, oranssit taas yleisiä kevyen liikenteen väyliä, joissa pitää hieman katsoa, ettei jyrää jalankulkijoita. Harmaissa osioissa joutuisi menemään autojen seassa, mutta nämä kohdat ovat vältettävissä vaihtamalla joen puolta.

Kokonaisuudessaan kaikki onnistui siis todella hyvin. Jännitin aluksi miten tavarat kulkevat mukana (hyvin), tarvitseeko ajaa autojen seassa (98% ei) ja miten pyörän saa yöksi turvaan (hyvin), mutta oikeastaan ainut sellainen niin sanottu jännä paikka oli tuo jo selittämäni ihan alku, jolloin melkein emme päässeet junaan. Sen jälkeen myös toki mietimme, ovatko kaikki junat tällaisia, myös paluumatkalla, mutta vastaus oli selkeä ei. Se oli vain se helatorstain aamu, joka aiheutti täyteenahtautuneisuuden.
Mutta hei, menkää pyöräilemään! Ja tämä reitti jos mikä on armollinen myös keskinkertaisille fillareille. Myös siis kohtuullisenkin vuokrapyörän kanssa onnistuu varmasti.
Nyt Tsena sanoo morjens, vuorautuu aurinkorasvaan ja kertoo ensi kerralla ehkä jotakin Itä-Saksasta!

Neckar-laakso

Terveisiä täältä kevään keskeltä. Mittari kiipesi eilen 19 celciukseen, mikä on jopa täällä epätavallista. Kesän ja kevään tuoksut tuntuvat illassa, ja uutena ihmetyksen aiheena olen huomannut perinteisten kevätmuistojen korvaantuvan Saksassa kokemillani mielikuvilla. Kun Suomessa lumi sulaa ja uuden vuodenajan alkaa tuntea ja aistia, ainakin itse palaan jonnekin lapsuuden keväisiin, fillarointiin takki auki kavereiden kanssa, metsäpuron solinan kuunteluun ja kesämökin kevättalkoisiin. Nyt taas sään lämmetessä muistan Stuttgartin maaseudun, Heidelbergin Neckar-rannalla istumisen, N-Einsin terassin ja Rossmannin aurinkorasvan. Tunnetasolla koteja on aivan selvästi nyt enemmän kuin yksi.

Sään lämpenemisen myötä pääsee taas aivan eri tavalla ulkona liikkumisen pariin. Kun muutin Saksaan lähes neljä vuotta sitten, tärkein liikunnallinen harrastukseni oli mäkitreeni. Juoksin jo Suomessa kaikista mieluiten tiukkoja ylämäkiä, ja kävelin sitten alamäet. Eteläinen Saksa oli siis kuin karkkikauppa - luonnonläheisiä mäkisiä metsiä ja kukkuloita tuntui olevan juoksureiteillä jopa enemmän kuin tasaista. Sittemmin olen joutunut muokkaamaan treenityyliä, mutta kiintymys näitä paikkoja kohtaan jäi. Tätä nykyä saliharjoittelun tultua pääasialliseksi liikuntamuodoksi mäet tulee pääasiassa käveltyä.

Aion kuitenkin vielä käydä monen monta kertaa Neckar-laaksossa ja sitä ympäröivällä (valtavalla) luonnonpuistomaisella Odenwaldin metsäalueella. Olen käynyt noin kahdeksan 10-20 kilometrin pituista vaellusreittiä, mutta merkittyjä näkemisen arvoisia, idyllisiksi todettuja reittejä on itse asiassa 81. Eli tekeminen ei varmana lopu kesken. 

Olen pääasiassa suorittanut nämä jutut yksinäni. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin ainakin omasta mielestäni paras tehdä jonkun toisen kanssa. Matkalla näkee niin upeita paikkoja, että ainakin itselleni luontaisin tarve on ihmetellä niitä ääneen jonkun toisen kanssa. Koska oli kamera miten hyvä tahansa, kuvassa maisema näyttää aina hieman latteammalta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu. Yhteisfiilistely on tärkeää.

Horisontti

Lokakuussa

Joitain kertoja olen myös telttaillut Odenwaldissa. Leirintäalueita on aika tiheään, ja sellaiselle on tietty aina pakko mennä, koska Saksassa ei ole jokamiehenoikeuksia. Teltan saa siis laittaa ainoastaan rajatulle ja ainakin teoriassa valvotulle alueelle. Eikä siinä sinänsä mitään, yleensä leirintäalueet ovat ihan mukavia paikkoja. Uimaan ei tietty pääse, mutta ei tietty pääse missään muuallakaan Saksassa mitenkään spontaanisti. Neckar on melko saastunut, samaten Rein. Joitain järviä voi bongailla kartalta, mutta silloinkin on ihan hyvä selvittää, onko vesi uintikelpoista. Täällä veden äärellä hengailu on oikeastaan aika yleistä puuhaa kesäisin, mutta siihen ei ole koskaan sisältynyt sitä oletusta, että vedessä pitäisi pulikoida. Rannalla hengailu riittää. Ja jos mennään kavereiden kanssa rannalle, oletus on siis rannalla istuskelu. Maauimalat ovat asia erikseen, mutta ainakin itse en järin saa nautintoa olemalla lillumalla haaleassa vedessä sillimäisen tiheästi sadan muun kanssa. Taas kerran suomalainen personal space, you have ruined me

Vuorissa ja kukkuloissa on ainakin itslleni suomalaisena jotakin todella pysäyttävää. Vaikkei kulkisikaan vielä varsinaisessa vuoristossa, maaston korkeuserot ja näkökentän äärirajoille asti nousevat jyrkät kukkulat näyttävät melkein epätodellisilta. Silmä ei vain ole tottunut pystysuoran näköiseen metsäiseen seinämään. Lähinnä tulee mieleen omituinen uni tai teatterin maalattu lavaste, joka voi hetkenä minä hyvänsä taittua kasaan.

Helmikuinen maisema Odenwaldin eteläpuolelta

Asun ja työskentelen Mannheimissa, eli suurimman osan ajasta vietän katsellen elementtirakennuksia, teollisuusalueita ja julkisia kulkuneuvoja. Luontoelementtiä siis todella tarvitaan. Ajattelin kuitenkin seuraavassa kirjoituksessa keskittyä nimenomaan urbaaniin Mannheimiin. Eli siihen asti siis, bis nächstes Mal!

Ulkosuomalaiset ja henkinen tasapaino

Vastasin aiemmin tänä vuonna erään opiskelijan työstämän ulkosuomalaisten mielenterveyttä käsittelevän gradun haastattelulomakkeeseen. Aihe itse asiassa iski kuin tuhat volttia, etenkin kun hahmotin miten keskeisessä osassa erilaiset vahvat tunteet ylipäänsä ovat kaikkien tuntemieni ulkomailla pysyvästi asuvien maahanmuuttajien elämää.

Harvat meistä ovat olleet täysin rationaalisia sillä hetkellä kun päätös ulkomaille muutosta on syntynyt - meitä on ohjannut tunne, joka on ollut niin vahva, että olemme jättäneet taaksemme kaiken vanhan totutun ja helpon. Oma läheinen ystäväni Suomesta on aina sanonut, että olen itse suorastaan pelottavan tulisieluinen, vedän täysillä päin seuraavaa haluaamani asiaa, enkä välitä riskeistä matkan varrella. Vaikka jokin asia tuntuisi järjettömältä toteuttaa, teen sen silti, mikäli vain oikeasti tunnen sitä kohtaan jonkinlaista intohimoa. Emme ole helppoon arkeen tyytyjiä. Haluamme valloittaa vuoria, pyöräillä jokilaaksoja, asua vanhan kaupungin kirkonkellojen vieressä kuulot koetuksella, juoda kolmen euron viiniä alkuiltapäivästä, kytätä viikon päästä lähteviä halpalentoja Sisiliaan, olla askeleen lähempänä hieman suurempaa seikkailua, mitä kotimaa meille tarjoaa. Haluamme että poikkeustila on elämäntyyli, eikä vain seuraava kellotettu loma. Että vuoret ovat ikkunan takana eiväkä lentomatkan päässä.

Tällaiset piirteet yhdistävät kaikkia niitä brittejä, pohjoismaalaisia ja itäeurooppalaisia, joiden kanssa olen täällä ystävystynyt. Seurueet eivät siis toden totta koostu varautuneista ihmisistä. Spontaanit illalliset, räjähtävä huumori ja hetkestä nauttiminen rakentavat todella helposti aivan tavallisinta perusarkea. Tämän seurauksena kuitenkin joutuu jokainen expat-yksilö sietämään tietynlaisia seikkailun kääntöpuolia. Kun on ryhtynyt olemaan näin avoin, on myös päättänyt asettaa itsensä erittäin paljaaksi elämän kolhuja vasten. Koko ajan on pelissä aivan valtavasti - viisumin jatkuminen, totaalisen yksinäisyyden välttäminen, you name it. Siinä missä arkiset ongelmat kotimaassa ovat aina jokseenkin handlattavissa (koska sen ympäristön yksinkertaisesti tuntee läpikotaisin), täällä olen huomannut että ihminen voi oikeastaan lisätä kaikkiin mahdollisiin kela-sotkujen tyylisiin skenaarioihin puolet lisää dramaattisuutta. Siinä missä vahingollisen parisuhteen lopettaminen on kotimaassa vaikeaa mutta silti järjestettävissä tukiverkostojen ansiosta, ulkomailla asuvalta voi vastaavassa tilanteessa pudota pohja aivan koko elämältä - eikä siis vain kuvainnollisesti.

Mielenterveys ja tunteiden hallinta ovat siis yllättävän keskeisessä osassa ulkomailla asuvan elämää, vaikka juuri tästä näkökulmasta asiaa todella harvoin edes expat-porukoiden kesken lähestytään. Ulkomaille lähtemisen motivaattoreita on varmasti yhtä paljon kuin lähtijöitäkin, mutta kotimaassa koettuihin ongelmiin se ei ole ratkaisu. Erilaiset lähisuhdeongelmat ja käsittelemättömät asiat lähinnä tuppaavat vahvistumaan ulkomailla ollessa. Silti osa meistä on täällä juuri tästä syystä. Sosiaalisen verkoston luominen tyhjästä ulkomailla on jo oma haasteensa, mutta tämän aspektin päälle ympättynä - kun olet paennut jotakin - se on varmasti vielä vaikeampaa ja paineistetumpaa.
Tietyt elämänvaiheet ja muutokset voivat myös tuntua ulkomailla ollessa osin kriiseiltä. Jos ajatellaan aivan perustavanlaatuisia kriisituntemuksia, voidaan esimerkiksi kontrollin tunteen katoamista ja turvattomuuden tunteen lisääntymistä paikantaa normaalin tuntuisista elämänkäänteistä, kun ne tapahtuvat vieraassa kulttuurisessa ympäristössä - raskaus, työttömyys, lähimmäisen sairastuminen. Kaiken tällaisen kohdalla on vähintään pieni lisävaihde silmässä.
Parisuhde on aivan oma lukunsa koko ulkomaayhtälössä. Jos lähtee toisen ihmisen perässä vieraaseen maahan, tai perustaa sen päälle uudessa paikassa oleskelunsa, suhde voi nousta epäterveellä tavalla koko elämän peruspilariksi. Olen nähnyt aivan karmeita suhdetilanteita tämän kolmen ja puolen vuoden aikana, mitä olen täällä aikaa viettänyt. Toki olen nähnyt myös paljon onnea ja positiivisuutta. Itse asiassa juuri lämmön ja rakkauden tuntemukset poikkeuksellisessa kokemusympäristössä ovat moninkertaisen oloisia, kun kyseisen suhteen ja koko yhtälön saa toimimaan. Näiden ihmisten tiedän selättävän myös jatkossa aivan mitä tahansa.

Itse olen huomannut lähiaikoina, että olen kaikesta huolimatta yllättävän herkkä ja että rauhallisuuteni ja luottavaisuuteni elämään ailahtelee myös toisinaan. Tällaisia juttuja en havainnut itsestäni koskaan kotimaassa. Kukaan meistä ei ole täysin samanlainen erilaisissa tilanteissa, ja ulkomailla asuminen muodostaa ehkä yhden valtavimmista poikkeavista konteksteista ihmiselämään. On siis enemmän kuin odotettavaa, että mielen liikkeemme tarvitsevat erityishuomiota, meidän täytyy hyödyntää itse hankkimiamme sosiaaliverkostoja ja ihan oikeasti kuunnella itseämme. En itse ollut varma, mistä ihmeestä jatkuva unettomuuteni aiheutui, mutta hankkiuduttuani eroon tietyistä henkisistä kuormista (joita en silloin sellaisiksi tunnistanut - ja siinä se, monet asiat voivat vaikuttaa tavallisilta, mutta expat-lisällä ne ovatkin todellisia kuormia), sekin ongelma poistui lähes kokonaan. Lukeudun onnekseni myös niihin ihmisiin, joiden kohdalla rakkaus ja rakastaminen ovat tuoneet äärettömän paljon hyvää omaan olotilaan. En ole pelkästään rauhallisempi ja luottavaisempi oman elämän henkisen sujumisen kannalta, vaan koko elämäni on päivittynyt astetta ylemmäs ja kaikki vain näyttää paremmalta. Ja vaikka niin pitkään en meinannut päästää koko tunnetta enää elämääni.
Lyhyenä päivityksenä siis tännekin puolelle - muutin syksyn aikana Mannheimiin omaan yksiöön kaupungin keskustaan. Se oli vaikeaa, mutta varmasti yksi elämäni parhaista päätöksistä. Nyt on lyhyt työmatka,  paljon mahtavia juttuja aivan lähellä, ja hyvä sijainti toteuttaa itseään ja tehdä mukavia asioita elämässä.

Sama tyttö, parempi elämä

Samat petivaatteet, parempi oma makkari

Omat suositukseni expatin henkisen hyvinvoinnin säilyttämiseksi ovat kaiken tämän päätteeksi lyhyesti seuraavanlaiset:
1. Harrasta liikuntaa, myös kunnolla.
2. Pidä kiinni terveellisestä ruokavaliosta, vaikka oleskelumaassasi miten tuputettaisiin erilaista roskaruokaa oletusaterioiksi
3. Vaikka alkoholi on (aina?) halvempaa kuin Suomessa, älä juo sitä liian usein
4. NAUTI upeista paikoista, joita et kotimaassasi näe
5. Nauti ystävistäsi ja siitä sosiaalisesta rikkaudesta, jota saat tutustumalla erilaisista kulttuurisista lähtökohdista tuleviin ihmisiin
6. Hyödynnä etäisyys mahtaviin lähellä sijaitseviin kohteisiin, joihin matkustaminen kotimaasta käsin maksaisi mansikoita

Eli elä ja tunne. Älä poteroidu. Älä anna negatiivisuuden kertyä. Jos niin käy, tee jotain ja muuta se.

Aloin muuten ajatella tämän kirjoituksen tekoa kansainvälisenä mielenterveyspäivänä 10.10., ja sen jälkeenkin vastaan on tullut monen monta tilannetta, jolloin aihe on ollut ajankohtainen.
Toivottavasti saatte pidettyä toisistanne ja itsestänne huolta. Valoa kaamokseen <3

Kesän seikkailut: Suomi,Italia,Saksa

Avainsanat otsikossa. Kävin heinäkuun alussa Suomessa parin viikon verran perinteisistä kesäaktiviteeteista nauttimassa. Ensimmäinen viikko oli vielä etätöitä - kiitos näiden joustavien työmahdollisuuksien - mutta toinen ihan täyttä lomaa. Kummitytön rippijuhlat osuivat viikonlopulle 8. päivä heinäkuuta, ja tämä päivämäärä itse asiassa määrittikin tämän visiitin ajankohdan alunperin. Kesäisin suorat lennot ovat todella kalliita, mutta koska tiesin tästä päivämäärästä jo aikaisin keväällä, sain tuolloin suoran menopaluun reilusti alle kahdella sadalla.

Heinäkuinen iltapäivä Kivijärven rannalla

Todellakin oleellisin nähtävyys Lappeenrannan maailmanmarkkinoilla 28.6.-1.7.

Päivä Tallinnassa vanhempien kanssa

Lenttistä

Kun lensin takaisin 16.7., oli käsillä tietenkin hirveät lentoruuhkat, kiitos vain Trumputin-tapaamisen 

Onnistuin tapaamaan paljon ihmisiä - hyviä ystäviä sekä erilaisia tyyppejä vuosienkin takaa. Kävinpä myös pienpanimofestivaalilla hyvän ystävän panimoa tukemassa ja toteamassa, että Lappeenranta todella on muuttunut hyvään suuntaan sitten vuoden 2007, jolloin kaupungissa tuskin oli mitään tekemistä. Pari ravintolaa, pari kahvilaa, vaatekaupat ja yksi isompi tavaratalo. Nyt tarjontaa on niin paljon, että lähes huimaa. Mutta se on ainoastaan hyvä. 

Ajankulu on todella ihmeellinen asia ylipäänsä. Sen huomasin myös kummityttöni rippijuhlissa. Ryhdyin hänen kummikseen viikko sen jälkeen kun omat rippijuhlani oli juhlittu, ja nyt oli sitten jo siitä mukamas 15 vuotta kulunut, ja hänen omat rippijuhlansa vuorossa. Olin vielä kaiken kukkuraksi siinä alttarilla siunaamassa, kun huomasin, että pianon takana oli sama hyvä silloisten seurakuntavuosien aikainen kaveri kanttorina (olin kyseisessä seurakunnassa myös töissä pitkään, oppaana ja ohjaajana), joka siis toimitti samaa virkaa myös omalla riparillani. Siinä oli sellainen molemminpuoleinen "ei oo todellista" -momentti meneillään. Eihän omasta mielestäni näistä omista seurakuntaharrastuksen ajoistani nyt ole kuin pari vuotta. Näemmä 15.

Kuluuko aika nopeammin, kun asuu ulkomailla? Mietin sitäkin. Mielestäni tulin tänne ihan vasta, mutta itse asiassa sekin oli vuonna 2015 alkukesästä. Eli kolme vuotta sitten. Arjessa on niin paljon enemmän sellaista tasaista odotettavaa. Mielenkiintoiset asiat, kuten uudet kaupungit, laaksot, kahvilat, ravintolat, after work -illat uusien ja vanhojen kavereiden kanssa ja vaellusreittien tutkimiset ovat siroteltuina tasaisesti pitkin ulkosuomalaisen elämää - joskus arki-iltoihin, joskus viikonlopuille. Mitään tiettyä ihmeellistä ei tarvitse koskaan odottaa, koska arki sinänsä on jo aika ihmeellistä, ja sillä tavalla erilaista siihen nähden mitä se oli Suomessa asuessa. Vähän kuin pientä minilomaa koko ajan. Tämän takia en odota juuri mitään lomaakaan. Enkä osaa ikinä edes päättää, että milloin ylipäänsä pitäisin lomani. 30 päivää vuodessa jakautuu yleensä niin, että joku 10 kesällä, satunnaiset muutamat syksyllä ja keväällä, ja sitten 10-15 joululomalla. 

No, yhden lomapätkän (4-päiväisen) käytin tässä elokuun alussa, kun kävimme kaverirälläysreissulla Italiassa - Firenzen ja Pisan polttavat helteet tuli siis koettua, ja gelatoa vedettyä enemmän kuin yhdelle elämälle on tarpeellista. Lennot Frankfurt Hahnista Pisaan ja takaisin vajaalla satasella. Hahnissa on vain se pieni ongelma, että se on niin eriytyksissä, eikä sinne pääse kuin yksityisillä tilausajotyyppisillä busseilla, että aamun eka meno- ja illan vika paluulento ovat oikeastaan poissa laskuista.
En kyllä ymmärrä, miten paljon aikaa tarvittaisiin, että kroppani tottuisi 42-asteisiin päiviin siten että olostaan pystyisi jotenkin nauttimaankin. Jatkuva hikoilu vie nimittäin järjen. Olin syvähorroksessa koko Italia-retken ajan, sillä kaverimme Firenze-kämppää ei saanut viilennettyä. Suihkun vesi oli kylmimmillään haaleaa. Viimeisenä iltana Pisassa oli välttämätöntä ottaa hotellihuone, koska seuraavan aamun lento lähti niin aikaisin Pisan kentältä. Kun kävelin kyseiseen huoneeseen, tuntui että olisin astunut jääkaappiin. Syy: huoenessa oli ilmastointi ja kroppani oli jotenkin unohtanut, että 18 astetta on ihan normaali sisälämpötila.

Firenze

Saksan kesä on ollut yhtä poikkeuksellinen kuin Suomenkin - normaalit 30-asteiset päivät ovat nyt olleet melkein 10 astetta kuumempia. Lempipuuhani eli nurtsilla oleilu on myös epämiellyttävää, kun kaikki nurmet ovat palaneet siilimäiseksi oranssiksi karstaksi. Ero Suomeen nähden on se, että kunnon sadetta ei vain jostain syystä ole tullut. Muistan kun istuin Lappeenrannassa etätöissä, ja kun alkoi sataa, volyymi oli niin raju että olin varma, että asfaltitin tulee kohta reikiä. Juuri tällaista ei ole Saksan päässä näkynyt. Olisipa.

Eräs aamupäivä Heidelbergissa. Taustalla yksi minulle rakkaimmista paikoista, eli Neckarin ranta. Joki joka kiemurtelee ja jatkuu jatkumistaan kätkien varrelleen paikkoja suoraan satukirjan sivuilta

Tuona päivänä jatkoin Heidelbergistä Dossenheimin kyläyhteisön kansainvälisille markkinoille 

Rhein-Neckar-alueella on mielestäni ollut todella ihanteellista viettää kesää. Totta kai perustavanlaatuinen spontaanin järviskenen puuttuminen hiertää aina, mutta ravintola- ja iltakulttuurin läsnäolo, laajuus ja edullinen hintataso todella pelastaa paljon. Tässä vielä pieniä otteita meidän after work -tyylisistä häröilyistä:

Ei oo omat lasit, siis kummallakaan

Viinihommia Germersheimin puistossa

Jotenkin taas niin kuin se vaihe iltaa. Kello siis varmaan kahdeksan.

Ne oli ne puoli-ilmaiset hinnat

Seuraavaksi odotetaan iltojen viilentymistä, alkusyksyn saapumista ja koitetaan vielä toteuttaa viimeisiä ulkona oleiluja, piknikkejä ja terassilounaita. Niitä tulee taas pitkän, vaikkakin lumettoman, talven aikana kaivattua. Jääköön nämä kuvat hyvien muistojen kansioon ajalta, kun oltiin kaikki vielä vailla sitoumuksia, vailla liikaa häpeää ja valmiina fiilistelemään Saksaa.

Prost.