Kesän vaellukset Saksassa, uusi vaihe elämässä ja uusi työ

Sienien ja mustikoiden höyryiset terkut täältä meren rannalta! Blogi jäi taka-alalle, kun elämänmuutokset alkoivat myllyttää arjessa. Vielä keväällä ja oikeastaan alkukesästäkin olin aika pihalla siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, ja Saksaan palaaminen oli myös mukana yhtenä realistisena vaihtoehtona. Tilanne oli se, että muuttokuorma oli siirretty Helsinkiin, mutta työt Saksassa jatkuivat edelleen. Uusia töitä Suomesta ei yksinkertaisesti kuulunut. Sain pidettyä pitkän loman, niin sanottuja saldovapaita, joita Saksassa kertyy runsaasti vuosien saatossa, ja niiden aikana koitin entistä intensiivisemmin etsiä seuraavaa työtä Suomesta. Ajat olivat varsin karmaisevat työnhakua ajatellen, ja saatuani kaksi kiinnostavaa tarjousta, peruttiin nekin molemmat lennosta epävarmojen taloudellisten aikojen perusteella. Kävi kuitenkin niin, että tietty ala, joka hyötyi runsaasti kasvaneesta (pakko)digitalisaatiosta, koitui pelastuksekseni. Pienehkö firma Helsingissä etsi henkilöä, joka voisi ottaa digitaalisen tuotteensa asiakkuudet hyppysiinsä, ja juuri tähän väliin satuin onnekkaasti pääsemään. Keskeistä on se, että työnkuvani tässä yrityksessä ei ole mitenkään Suomi-keskeinen, vaan nimenomaan varsin kansainvälinen, ja asiakkuudet, joita hoidan, ovat pääasiassa englannin- ja saksankielisiä. Ja itse asiassa, pari päivää ennen aloittamistani kyseisessä firmassa nämä keväällä työtarjoukseni peruneet yritykset soittivat perään ja olisivat sitten kuitenkin lopulta halunneet palkata minut. Talousoptimismi oli nostanut päätään kevään epätietoisuuden jälkeen, ja oli selvää, että rekrytoinnit uskalletaankin tehdä. Tässä vaiheessa olin kuitenkin niin tyytyväinen tähän uuteen firmaan, jonka olin ystäväni avustuksella löytänyt, että päätin pitäytyä suunnitelmassani aloittaa siellä. Ja se on ehdottomasti ollut yksi parhaista päätöksistäni. Töissä on mahtavaa käydä, oppimiskaareni on omasta mielestäni ollut varsin nopea, ja työyhteisökin on todella mukava. Jonkin aikaa tietenkin kestää saavuttaa kunnollinen asiantuntijuus GIS-ohjelmistojen maailmassa, kun on viimeiset viisi vuotta perehtynyt lääkinnällisten ohjelmistojen sielunelämään ja pikkuvikoihin. 

On ihanaa mennä töihin Kamppiin, jonne voin siis kävellä kotoani. Se, että saan käveltyä koko työmatkan on minulle entisenä lähiöasujana jotakin uutta ja kivaa. Ennen kaikkea se arjen tasapaino, joka kaiken tämän epävarmuuden ja stressin jälkeen on löytynyt, on ollut todella hienoa saavuttaa. Töiden jälkeen voi mennä saunaan, istua parvekkeella ja mennä rentoutuneena nukkumaan. Asuntokin alkaa vihdoin näyttää siltä miltä pitääkin. Liian pitkään ei käytännössä ollut pokkaa ostella tänne paljon mitään, kun ei tiennyt, onko sitä vielä menossa takaisin Saksaan, vai jatkuuko elämä täällä Helsingissä. Nyt täällä on muun muassa kunnollinen kulmasohva ja tauluja seinällä. Myös parvekkeeseen on nyt panostettu.

Blogini ja sen liitännäisenä tullut IG-tili ovat aina keskittyneet luonto- ja matkusteluaiheisiin, ja nämä sisällöt tulevat jatkumaan normaaliin tapaan, tosin nyt varmasti enemmän IG:n puolella. Alkuperäinen tarkoitus oli kertoa elämästä Saksasta, ja tähän liittyen olen saanut eniten kysymyksiä ja kommentteja vuosien varrella IG:n puolella - ja tämänkin aihepiirin sivuaminen varmasti tulee jatkumaan, vaikka asunkin Helsingissä. Kun koronatilanne stabiloituu ja matkusteluun liittyvä hankaluus poistuu, tulee Saksa olemaan säännöllinen osa elämääni. Asuin siellä kuitenkin niin kauan, niin monessa paikassa ja niin sosiaalisesti rikkaalla tavalla, että sitä ei vain voi jättää historian arkistoihin pölyttymään. Olen päivittäin yhteydessä Saksan-ystäviini ja näin etätyön aikakaudella suunnitelmissa on jo ollut tehdä säännöllisiä viikon-kahden etäjaksoja entisistä kotipaikoista käsin. Eihän siihen tarvita muuta kuin suullinen sopimus työnantajan kanssa, läppäri, hyvä internet (okei, tämä onkin ehkä se ainut haaste Saksassa) ja AirBnb-asunto. Etenkin joulumarkkinoiden ja viinisesongin tai karnevaalien aikana olisi hyvä päästä pikareissulle kakkoskotiin. Aion osoittaa omalta osaltani, omassa elämässäni, että Saksa voi olla säännöllinen osa helsinkiläisen elämää.

Lyhyenä pikakelauksena vajaan kahden kuukauden takaiseen, olin itse asiassa Saksassa kesän kuumimpana hellejaksona. Kyseessä oli viimeinen työpäiväni, jolloin minun piti käydä hoitamassa erinäisiä byroktatisia juttuja ja palauttamassa läppärini työpaikalle. Viimeinen työpäiväni Rochen palveluksessa oli 31.7. Ei ollut lainkaan helppoa astua ratikkaan, joka vei minut viimeisen kerran kampukselle, jonka tiet ja puistot osaan ulkoa vielä vanhana mummelinakin. Se paikka oli niin monella tapaa kotini Saksassa, etten pysty tämän paremmin sitä selittämäänkään. Jos muistatte lukeneenne, kuinka Harry ajatteli Tylypahkasta, näin ajattelin minä Rochesta. On huomioitava se taustatilanne, jossa olin joulukuun viimeisenä kuukautena 2015 ja vielä tammikuun ensimmäisenäkin päivänä, jolloin työni tuon kampuksen aitojen sisällä alkoivat. Olin kokenut valtavaa epäonnistumista työnhaussa Suomessa jo vuodesta 2014 asti, muuttanut Stuttgartiin käyätännössä palkattoman harjoittelun perässä 27 vuoden iässä ajatellen, että luultavasti sen jälkeen joudun palaamaan Helsinkiin niin sanotusti luu kädessä. En olisi halunnut palata vielä, mutta ajattelin, että siinä vaiheessa niin huonosti saksaa puhuva humanisti ei vain voisi onnistua löytämään elämälleen turvasatamaa Saksasta. Jotenkin kuitenkin onnistuin vakuuttamaan sen yhden ihmisen työhaastattelussani, ja se yksi ihminen oli tarpeeksi. Se vakaus ja luotto, joka elämääni työn kautta ensimmäistä kertaa muodostui, imarteli ja rauhoitti niin totaalisesti, että elämä Suomessa jäi taakse. Olin siinä vaiheessa niin voitontunnoissani, että manasin jopa etten koskaan mihinkään Suomeen enää palaa, kun eivät kuitenkaan voi näin hyvää työtä sieltä antaa. No, palkkatason ja etujen osalta eivät kyllä voikaan, mutta ajan myötä muut asiat tulivat tärkeämmiksi. Silloin kuitenkin oli nuoruuden nälkää kerätä säästöjä ja fiilistellä Saksaa. Työ oli niin ihanan rentoa, silti sopivan haastavaa ja asiantuntemusta kerryttävää, ja työkaverit olivat oikeita ystäviäni. Se juurtumisen kokemus toimistoomme, firman kuntosalille, kampuksen pyöräreiteille ja siihen samaan kolmosratikkaan, jonka kyydissä nyt olin viimeistä kertaa, oli niin vahva, vahvempi kuin vastaavat Suomessa, että joskus vielä nytkin mietin, miten sain lähtöpäätökseni ylipäätään tehtyä. Niin se ympyrä kuitenkin oli sulkeutumassa, istuin ratikassa matkalla kohti Rochea, työläppäri Lemi-muovikassissa (öh, unohdin läppärilaukun) ja näin ikään kuin filmirullana tuohon ihanaan työhön liittyviä muistojani neljän ja puolen vuoden varrelta. Ja niin se vain loppui. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten läheisimmät työkaverini saivat arkeni tuntumaan turvalliselta ja lämpimältä, kuin perheen kanssa oleilulta. Elämään kuului Saksan-vuosieni aikana erilaisia myllerryksiä, mutta he olivat tukikohtani ja varma turvani.

Tuohon käyntiin liittyi onneksi paljon muutakin kuin haikeutta - ihania iltoja ystävien kanssa, saksalaista ruokaa ja hyvää lageria sekä ennen kaikkea Pfalzin viinialueesta nauttimista. Aivan aluksi menimme Landauhun ystävämme majoitettavaksi, ja jo tuonne pikkukaupunkiin meitä näkemään saapui kavereita Mannheimista. Kuuma ja pimeä kesäyö, tuo Saksan erikoisuus, oli mitä ihanin juuri siinä seurassa pitkän eristyksen täyteisen koronakevään jälkeen. 

Seuraavana aamuna laukut rullailtiin bussipysäkin kautta juna-asemalle, siitä Karlsruheen ja sieltä kohti vaellustaivasta eli Schwarzwaldin metsä- ja vuorireittejä, tällä kertaa tukikohtana ankaran googlauksen ja muun selvitystyön seurauksena Forbachin kylä. Majapaikka oli mitä ihanin pieni perheen pyörittämä hotelli, jonka aamiaisille annan erityismaininnan (Instagramin puolella paikan yksityiskohdat). Heti ensimmäisenä iltapäivänä teimme pienen vaelluksen (Forbach - Bermersbach), johon mahtui riittävästi hikoilua, laaksopuroja, vuohien koteja, ampiaisen pisto, kirkko mäen päällä ja sen sisäänkäynnillä ampiaisenpiston desinfioijana toiminut käsidesi. Illalla minullaei tapani mukaan kovan hikoilun ja rehkimisen jälkeen ollut juurikaan nälkä, mutta söin silti ison ja ravitsevan salaatin. Hintaa kaikilla annoksilla oli taas kerran älyttömän vähän, ja oma kokonaisuuteni maksoi noin seitemän euroa.

Seuraavana aamuna koitimme herätä jotenkin järkevän ajoissa, koska suunnitteilla oli 26 kilometrin vaellus, ja hellettä oli luvattu noin 34 astetta. Halusimme kovimman nousun suoritetuksi ennen keskipäivää. Tässä onnistuttiin, mutta täytyy sanoa, että vesivarastomme olivat jo tämän nousun jälkeen noin puolessa välissä, vaikka matkaa oli vielä reilusti yli puolet edessä. Onneksi vedet riittivät juuri ja juuri koko matkalle, mutta en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman rypäleitä tai esimerkiksi tomaattia, jota imeskeltiin viimeistä sisusmömmöä myöten taukopaikalla. Vaellusta ja retkeilyä Saksan korkeuseroja sisältävissä maisemissa ja kuumahkossa ilmastossa on nyt harrastettu jo useita vuosia, mutta silti toisinaan on vaikea arvioida täydellisesti kaikkea. Nytkin halusimme sitten kuitenkin tehdä pari lisäystä reitille, muun muassa eräälle maisematornille poikkeamisen, ja matkaa tulikin lopulta lähemmäs 30 kilometriä. Liikkeessä oltiin käytännössä koko päivä. Maisemat olivat jälleen henkeäsalpaavia - kuljimme eräänlaisen ympyrän syvällä Schwarzwaldissa poikkeamatta minnekään viereisiin kyliin, koska niitä ei siinä suunnassa itse asiassa edes ollut - juuri tältä paikalta oli pääsy yhdelle suurimmista yhtäjaksoisista metsäalueista ja vaelluspolkuverkostoista. Lähellä rupeaman loppua vastassa oli jäisen Schwarzwald-puron laskukohta, pieni vuoristolampi. Arvioimme sen lämpötilaksi noin 16 astetta, mutta jostakin syystä helle ja tietoisuus veden tärkeydestä teki keholle ihmeitä, enkä tuntenut kylmää lainkaan - ainoastaan raikkauden. Normaalisti en siis pysty uimaan missään, mikäli lämpötila on alle 20 astetta. Retken jälkeen otimme junan lähikylään, Gernsbachiin ja vietimme illan siellä. Ravintola, jäätelökahvila, kuuma kesäyö ja viiden euron aperol spritz - kyllä kiitos. Seuraavana yönä uni odotettavasti maittoi, ja herätessä tunsin nousevani totaalisille puujaloille - myöskin odotettavissa oleva tapahtuma.

Seuraava päivä oli todella hikinen, ukkosta enteilevä. Kävimme vielä lyhyen kävelyn toisella puolella Murg-jokea ja lopuksi uimme samassa eiliseltä tutussa lammessa. Nyt se tuntui jo kylmemmältä. Iltapäivällä junailimme itsemme taas Karlsruhen kautta tuttuun kaupunkiin, eli Neustadt an der Weinstrasselle. Miksi juuri sinne? 1. Tuttu paikka, jonka tietää idylliseksi ja kompaktiksi 2. Äärimmäisen edullinen ja silti mukava ja tyylikäs hotelli 3. Lähellä viinitiloja. Kolmonen painoi yhtälössä paljon, ja heti ensimmäisenä iltana perehdyimmekin eri ravintoloissa erilaisiin Rieslingeihin ja muihin ihaniin valkoviinimakuihin. 

Seuraavana päivänä otimme lähijunan pari stoppia pohjoiseen ja kävelimme siitä lähikyliin, jotka ovat profiloituneet puhtaasti viinikyliksi. Muun muassa Forst on kyläkokemuksena täysi kymppi. Viinikylämäisiä sattumuksia osuikin kohdalle yksi jos toinenkin, muun muassa tilattuani pienen viinin (12 cl. Koska siis normaali on 24cl ja se maksaa yleensä 3,5€) sain silti ison annoksen ja tästä huolimatta laskun pienestä (2€). Pientä silmäniskua ja höhöttelyä viinitilaheeboilta voi aina odottaa, jos koittaa olla ns. varovaisesti liikenteessä. Myös lasin piripintaan tai hieman ylivuotavaksi kaataminen on normaalia toimintaa. Ja höhöttelyt päälle. Ostin mukaan yhden pullon erään tilan omasta kaupasta, mutta muuten päätimme säästää ostosten teon reissun loppuun Wiesbadeniin. Eräs kylän ukkeli huuteli ikkunasta, että kenes tyttöjä ja poikia sitä ollaan, eli että mikä on reissumme pointti ja keitä oikein olemme, ja toki paluumatkalla Neustadtiin sama kaveri oli edelleen ikkunassa ja kyseli, että mites meni. Viinitilakulttuuri ja ja nuo Saksan seitsemän pääviinialuetta ovat ehdottomasti lempikokemuksiani koko Saksasta ja ilman niitä Saksa ei olisi minulle sitä, mitä se on. Viime vuonna kävimme kaikilla näillä alueilla, ja jokainen on omalla tavallaan uniikki ja mahtava. Pyöräretket tai tämänkertainen kävely viinipeltojen poikki toimivat molemmat. Moselilla  ja Nahella suosittelen kuitenkin pyöräilyä, ihan vain koska pyörätiet ovat siellä sekä maisemallisesti että käytännöllisesti jokilaaksoon optimoituja. Jos pyöräilet noissa paikoissa, edessäsi on elämäsi yksi eeppisimmistä retkistä.

Illalla olimme jo Mannheimissa istumassa maailman ihanimpien kavereiden kanssa Zentralen terassilla, ja jollain ilveellä eräät ehtivät pari erää pöytätennistäkin sitä ennen. Juhlimme hillitysti mutta silti kunnolla - seuraava tilaisuus tavata kaikkien kanssa yhdessä kasvokkain saattaisi olla ties miten pitkän ajan päästä hyvänsä. Keskustelut ja kokemusten vaihtamiset tuolta illalta säilyvät mielessäni näinä pimeinä ja syksyisinä Suomen syysiltoina aina siihen saakka kun taas näemme toisemme. On rankkaa, että niin läheisiä ja tärkeitä ihmisiä asuu eri maassa, mutta onneksi sentään viestimiskeinot ovat huippuhyviä tätä nykyä. Ehkä juuri tämä on se oleellisin kulttuuriero, jota pelkäsin ja vierastin eniten Suomeen paluussa. Saksassa ystävät näkevät toisiaan töiden jälkeen arkena koko ajan, pieni olut, holiton juoma, currywurst-annos tai mikä hyvänsä edessään, ilman että se on mikään erityinen aikoja sitten sovittu tapahtuma. Suomessa ihmiset kuitenkin pääasiassa menevät töiden jälkeen kotiin. Netflix & chill. Huomaan itsekin eläväni tällä tavalla Suomessa, eli sinänsä en ole mikään paras arvostelija, mutta on se silti mielenkiintoinen ilmiö. Miten me täällä Suomessa olemmekin tällaisia? : D Olen muutenkin tullut siihen valistuneeseen johtopäätökseen, että mikäli meinaa joskus ottaa oluen tai kaksi, kannattaa se tehdä arkena. Koska alkoholipitoisten juomien jälkeen et kuitenkaan saa hyvää unta ja hyvin todennäköisesti heräät todella aikaisin. Kannattaa siis uhrata sellainen päivä, jolloin muutenkin heräisit aikaisin. Viikonloppu-unia ei kannata pilata, ne ovat liian tärkeitä palautumisen ja rentoutumisen kannalta.

Mannheimista menimme Wiesbadeniin, jossa teimme tuliaisostoksemme (muun muassa sitä viiniä… ihan vähän vaan) ja näimme myös paremman puoliskoni työkavereita. Täytyy sanoa, että tuo visiitti oli itselleni aika terapeuttinen ja tarpeellinen. Viimeisimmät muistoni tuosta kaupungista liittyivät etätyönhakuun ja siinä feilaamiseen, surkein mielin kaupungin kaduilla kävelemiseen ja totaaliseen väsymykseen (joka myöhemmin osoittautui anemiaksi ja kilpirauhasen vajaatoiminnaksi). Olin liittänyt tuohon paikkaan aika paljon negatiivisia muistoja, mutta sain ne korvattua uusilla ja paremmilla. 

Tuon viimeisimmän Saksa-jaksoni jälkeen olin kunnolla virkistynyt ja valmis aloittamaan työstämään sitä tosiasiassa, että tuo elämänvaihe jää taakse. En voi tarpeeksi kuvailla, miten vaikeaa tuo on ollut, mutta nyt olo tuon ajatuksen kanssa tuntuu jo melko rauhalliselta. Siihen on auttanut uudet ja vanhat kaverit täällä Suomessa, mökkeily ja uusista rutiineista innostuminen. En ole esimerkiksi ikinä ollut sienten perään, mutta nyt sienestin onnessani lähes 30 litraa suppilovahveroa, hieman siihen päälle vielä orakkaita ja kanttarelleja. Lisäksi marjoja on kerätty niin paljon, ettei ole tosikaan. Omenoita tuli myös pelastettua yli ämpärillinen puiden juurilta mummolasta. Ihminen tarvitsee jotakin, mikä stimuloi, jännittää ja tuntuu ihanalta ja odottamisen arvoiselta. Nämä luontoretket täydellisessä hiljaisuudessa, mökkiranta ja järvimaisema ovat olleet minulle juuri sitä. Mutta Saksa ei kuitenkaan voi lähteä minusta koskaan enkä niin haluakaan. Siellä käyminen ei ole minulle enää mikään erityinen matka, vaan normaali rutiininomainen käväisy omilla kulmillani. Toki korona rajoittaa sitä jonkin verran, mutta viimeistään sen väistyttyä tulen olemaan entistä vahvemmin kahden maan kansalainen. Blogiini tulen päivittämään aina, kun jotakin Saksaan liittyvää tapahtuu, mutta joskus myös jos haluan kertoa jostakin asiasta pidemmin. Aiheina kuitenkin pysyvät samat luontoon ja aktiiviseen elämäntapaan liittyvät sisällöt.

Ps. Bloggerin uusi editori sai allekirjoittaneen lähes heittämään läppärin ikkunasta ulos, pahoittelut omituisista teksti-wrapeista, niitä ei yksinkertaisesti saa vaihdettua normaaliksi left-alligniksi. Puolet kuvistakin lensi jonnekin mäkeen.

Ja vielä yksi juttu, mihin pääsin kunnolla sisälle Saksassa ollessani - käyttäkää maskeja. Jos kaikki käyttävät, ne auttavat. 

Taas uusi koti ja vaihtelevat kuulumiset (työnhaku, vanha nemesis, joka vei minut Suomesta pois Saksaan!)

Tervehdys! Kerrankin taitaa olla niin, että tammikuu näyttää Suomessa ja eteläisessä Saksassa melko samalta. Plussa-asteita, vihertävät peltometsät ja aurinkoisen syksyn näköiset maisemat vaihtelevat harmaiden sadepäivien kanssa. Suomen osalta tämä ei tietty ole lainkaan hyvä tai luonnollinen asia, mutta täällä omassa Saksan-kodissani talvet ovat olleet tällaisia aina. Kirjoittaminen on jäänyt viime vuoden loppupuolen jälkeen totaalisesti taka-alalle, mikä on johtunut täysin omasta kyvyttömyydestäni keskittyä kahteen kirjoitusprojektiin samanaikaisesti. Potkaisin marraskuun lopulla käyntiin gradunkirjoitussuunnitelman, jonka onnistuin vielä saattamaan loppuunkin. Maisterin titteli vielä odotuttaa itseään tämän vuoden kevääseen saakka, sillä eräs kurssisuoritus onnistutaan saamaan rekisteriin vasta maaliskuussa. Sain ensimmäisen maisterin tutkintoni jo vuonna 2013, ja sen turvin olen muun muassa täällä Saksassa töissä, mutta tämä toinen oli sellainen taustalla kummitellut möykky, joka oli liian helppo unohtaa kokopäivätyön ja vilkkaan sosiaalielämän alle. Onneksi yliopisto oli joustava, ja pääsin takaisin aktiivisten opiskelijoiden joukkoon ja sain tehdä gradun täysin etänä Mannheimista käsin. Olin toki kokonaan lomalla töistä, niin kuin olen nytkin. Meillä on käytössä tällainen suurkorporaation "etu", eli ylityötuntitili. Se toimii niin, että joka päivä viisitoista minuuttia työajastame menee automaattisesti kyseiselle aikatilille säästöön. Näin ollen kerrytämme jatkuvasti ylityötunteja - ja näin monen vuoden jälkeen itse asiassa viikkoja ja kuukausia - joita voimme sitten käyttää esimerkiksi liukumana ennen eläkkeelle jäämistä tai muuna yllättävän lomantarpeen mahdollistajana. Päätin käyttää kaiken minulle kertyneen ajan pois nyt. Ensin tein gradun, sitten muutin miehen mukana lähemmäs hänen työpaikkaansa kokonaan eri osavaltioon, jossa tarkoitukseni olisi keskittyä kokopäiväisesti Suomen pääkaupunkiseudulle suuntautuvaan työnhakuun.

Uusi kämppä on valoisa, plussaa paljon tästä

Kukaan ei tietty ikinä väittänytkään tarkoituksellisen tai pienen paineen alla tehtävän työnhaun olevan mitään herkkua, mutta on tullut jokseenkin shokkina, miten haastavaa se oikeasti on. Eihän työn vaihtamisessa sinänsä mitään ihmeellistä ole, mikäli se tapahtuu luonnollisesti - joko sinua kehotetaan tekemään relocation firman sisällä tai pyydetään esimerkiksi yhteistyökumppanille töihin. Mutta jos olet tilanteessa, jossa sinulla ei sinänsä ole mitään järkeä tai syytä lähteä nykyisestä työstäsi, jossa olet hyvässä asemassa ja saat hyvää palkkaa, ja alat sitten uida universumia vastavirtaan yrittämällä tunkea itseäsi paikkoihin, jonne haluaa myös 100 muuta, on se vaikeampaa. Eikä pidä unohtaa sitä, että yhden hakemuksen kirjoittaminen ja CV:n hiominen yhtä hakua varten voi hyvinkin kestää yhden päivän - aikaa siis kuluu tuhottomasti eikä tuloksia silti välttämättä tule lainkaan. Suomi on lisäksi ympäristönä jokseenkin vihamielinen pehmeitä tieteenaloja kohtaan - tämä siis silloin kun vaikka FM hakee tekniseen tai kaupalliseen rooliin. Vaikka hänellä olisi miten paljon kokemusta juuri siitä, jo pelkästään ilmoituksessa voi olla listattuna, että hakemuksia käsitellään vain DI tai KTM-lähtöisiltä hakijoilta. Tiedän eräästä rekrystä, jossa tuli niin paljon hakemuksia, että ensimmäisellä kierroksella suodatettiin lukematta pois kaikki ne, joilla oli väärä tutkinto. Luulen, että mikäli vaihtaisin työtä Saksassa, kaikki tämä olisi helpompaa. Täällä ei tutkintojen nimiä katsota oikeastaan yhtään, vain taidot ratkaisevat. Lisäksi meidän pohjoismaalaisten kielitaito on täällä usein joukosta erottuva etu. Noh, mikäli työskentelen Saksassa, en missään nimessä vaihda nykyistä työtäni mihinkään koko maailmassa.Nyt on kuitenkin niin, että alustava suunnitelma oli mennä takaisin Suomeen keväällä. Alustavissa kuvitelmissani viime vuonna minulla olisi tässä vaiheessa ollut työpaikka tiedossa, mutta kun näin ei ihan nyt ole, en osaa sanoa, kauanko urani nykyisessä työssäni vielä saa jatkua. Ainakin maaliskuun ajan olen Helsingissä ja katson, onnistuuko Suomen työskeneen integroitumisen yrittäminen silloin paremmin. Toistaiseksi kuitenkin ihmettelen siis pääasiassa Wiesbadenia ja sen meininkiä.

Ainakin blogin kannalta tämä tarjoaa selkeää sisältöä, eli Saksa-aiheet jatkuvat vielä määrittelemättömän ajan. Kuten totesin, muutin siis ties kuinka monennen (miljoonannen?) kerran, ja ihmettelen Saksanmaata nyt Wiesbadenista käsin. Ensivaikutelma lyhyiden reissujen jälkeen on osoittautunut erittäin paikkansa pitäväksi, ja tämä on ehdottomasti hienompi ja vauraampi kuin monet Baden-Württembergin kaupungit. Samalla myös kalliimpi. Siis paljon. Parin kuukauden visiitin ajaksi ei tuntunut järkevältä sijoittaa monta sataa euroa esimerkiksi keittiötarvikkeisiin, joten tarkoitus oli ostaa niitä Woolworthista tai muista halpismyymälöistä. Mutta niitäpä ei täältä meinannut löytyä (tai okei, löytyi lopulta pikkutavaraa myyvä euro-shop, mutta silloin oli jo hieman liian myöhäistä ja tärkeimmät jutut niistäkin kategorioista oli jo ostettu). On kyllä mukavaa tutustua ihan uuteen ravintolatarjontaan ja ennen kaikkea uusiin lähipaikkoihin, joissa käydä vaeltamassa. Luonto on jokseenkin samankaltaista kuin Neckar-laaksossa, mutta lisäksi Taunus-vuoristo on lähellä. Lisäksi uusia juoksupaikkoja on ihanaa tutkia. Mäkiä on paljon enemmän kuin Mannheimissa, oh joy!

Ensimmäisen viikonlopun suunnitelma oli suunnata Königsteiniin Taunukselle, ja näin myös tehtiin. Vuoriryhmän korkein kohta tuli saavutettua, ja yllättäen sieltä löytyi myös huurretta ja lunta.

Seuraavalla reissulla mentiin Rhein-laaksoon edeten valmista reittiä Rhein-steigia pitkin. Aloituspiste lähti puolen tunnin junamatkan päässä Wiesbadenista sijaitsevasta Assmanshausenista, josta siirryttiin metsäreittiä Rüdesheimiin. Sinne aion kyllä mennä vielä uudestaankin. Viinikaupunki yhdistettynä vanhaan kaupunkiin on voittamaton yhdistelmä.

Viiniturismi on nyt sesonkipaussilla, joten myös Rüdesheimissa oli nyt todella tyhjää. Viinipelloilla käveleminen oli valtavan rauhoittavaa, ja juuri nämä ulkoilureissut tarjoavat itselleni oikeastaan välttämätöntä balanssia muihin elämän osa-alueisiin.

Joku Hesseniä tunteva voisi muuten vihjata kivoista paikoista, nyt on jopa mahdollista etten ole vielä käynyt siellä! :D Mosel-, Nahe- ja Rhein-laaksot ovat toki tuttuja, mutta koska niissä riittää lääniä, on varmasti jotakin hienoa vielä kokematta.

Ensi kertaan! Ja suomalaiset: medical technology, projektinhallinta, product management - voin tehdä kaikkea tätä. Jos firmanne rekrytoi, olen käytettävissänne <3 Ehkä ensi kerralla voisin kertoa jo hieman parempia uutisia tältä saralta kuin nyt.

Maisemapyöräilyä ja -kiipeilyä Nahe-laaksossa

Enpä ollut muuten kuullutkaan Nahen jokilaaksosta näiden yli neljän vuoden aikana mitä olen ehtinyt eteläisessä Saksassa asua. Viinipeltoja, vuoria, peltoja, hyviä pyöräteitä - ja kaiken lisäksi vain parin tunnin junamatkan päässä kotoa. Olin siis suu napsaen polkulihakset viritettynä pakkaamassa satulalaukkua ylipainavaan pyörääni, kun olimme saaneet reissun päivämäärät lukittua. Kuten Mosel-pyöräretken aikaan, kohtasimme toki taas kerran saman majoitusongelman. Olimme noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä liikkeellä, ja tuolloin jo aivan kaikki reittimme varrelle jäävät majoitukset olivat täyteen buukattu. Kaikki paitsi yksi, joka siis valikoitui vain tämän takia. En tule ikipäivänä ymmärtämään tähän kulttuuriin kuuluvaa ylikuumottavaa suunnittelun tarvetta. Kaikki, siis aivan kaikki, etenkin majoituksiin liittyvät varaukset, on päätetty vuosi ennen itse tapahtumaa. Työelämässähän lomat pitää monesti päättää ja varata lokakuussa seuraavalle vuodelle, ja tässä vaiheessa tämä hillitön suunnittelumylly alkaa. Mallorcalle pääsiäiseksi, helluntaiviikoksi pyöräilemään, elokuussa neljään eri camping-kohteeseen. Toki, 85 miljoonaa ihmistä lomarulettia pyörittämässä tuo kaikkeen oman lisänsä volyymin osalta. Spontaaneja lomia ei kuitenkaan tunnuta kulttuurisesti harrastavan. No joo, itse harrastan, ja tässä siis taas yksi sellainen.

Kuten Mosel-pyöräretken kohdalla, siirtyminen alkupisteeseen tehtiin regio-junalla, koska sinne saa tuoda pyörän maksutta kyytiin. Menimme siis Mannheimista Mainzin kautta Idar Obersteiniin, jossa parkkeerasimme fillarit keskustaan, söimme pinenessä majataloravintolassa perinteisen Spieß-mestarin (avotulivartaisiin erkioistunut hemmo) annokset, kapusimme Obersteinin linnalle, ihmettelimme hieman "parantavien kivien" bisnestä pääkadulla ja siirryimme lopulta pyörätielle. Kaunis kaupunki, ja onnistunut profiloitumaan jalokivien kautta, eikä muiden Nahe-joenvarsikaupunkien tavoin viinien.

Puhutaanpa muuten viinistä. Osasin vuosi sitten erottaa jotakuinkin kuivan, puolikuivan ja makean valkoviinin. Nyt hifistelyni on karannut käsistä sille tasolle, että erotan sitruksisen ja mineraalisen yleismaun lisäksi muun muassa erilaisia hapokkuuden asteita. Mitä ihmettä? No mutta, täällä on aika hyvä harjoitella. Viini on aina paikallista, se on yleensä suorastaan absurdin halpaa, ja siihen tulee luoneeksi tietynlaisen, aivan erilaisen suhteen. Ei siis trippisenä toteamuksena, vaan oikeasti, kun viinipeltojen läpi pyöräilee, kun niitä katsoo ja aistii. Hellepäivänä kakkupalan kylkeen nautitulla kylmällä viinilasillisella on läheltä löytyvä elinkaari ja tarina.

Pyörätiekyltit johdattivat Nahen vartta pitkin Hellbergin kanjonimaisen louhikkoalueen ja lukemattomien viinipeltojen kautta erilaisiin pikkukyliin. Merxheimissa olisi ollut viinifestivaalit, mutta hieman liian myöhään illalla. Teoretisoimme mahdollisuudella ottaa sinne taksin myöhemmin majapaikaltamme, mutta eipä siitä kyllä mitään tullut, kun olimme niin rättipoikki helteessä pyöräilyn jäljiltä.

Juuri ennen majapaikkaan pääsyä vastassa oli pyöräretkien ultimaattisin kauhuskenaario: pyörätie on sama asia kuin autotie. Aluksi ehkä vähän kauhistuin, mutta onneksi homma oli suunniteltu niin, että kyseessä oli hieman syrjäinen viini-istutuksille johtava tie. Tässä kohdassa, siis juuri ennen maalia, pidimme tauon kiipeämällä vuorennyppylälle. Oli ehkä hieman kummallinen idea valmiiksi aivan läpihiessä (niin siis tuon päivän lämpötila oli 31) lähteä kapuamaan tiukkaan ylämäkeen porottavassa auringossa vailla minkäänlaista puiden tuomaa suojaa. Mutta maisemat ja huipulla odottava paikka olivat kyllä kaiken tämän arvoisia. Iltasnäkkinä tuolla tuli lisäksi syötyä viini-istutusten siimeksessä mitä muutakaan kuin viinirypäleitä. Siinä tosin huomasi konkreettisesti, miten jalostetut markettirypäleet ovat tulleet pitkän matkan alkuperäisestä aidosta rypäleestä. Tämän reissun aikana tuli syötyä aika paljon viinirypäleitä suoraan pensaista. Niissä on kovahko ja paksu kuori, isoja siemeniä ja uskomattoman makea maku. Ne ryypäleet, joihin olemme normiarjessa tottuneet, ovat jotakin aivan muuta.

Majoitus oli aika perus kylätavaraa - vanhan tupakanhajun marinoima aula vailla mitään raflaa tai juoma-automaatteja. Suihku oli kyllä niin tarpeellinen, että edelleenkin fiilistelen sitä tunnetta. Kylä itsessään (Niederhausen) oli _niin_ pieni, että enemmänkin tuli mieleen asuinalue tai lähiö. Kaksi ravintolaa, toinen kiinni jo ysiltä ja toinenkin suostui juuri ja juuri valmistamaan vielä pizzan. Ei kauppoja tai edes huoltsikkaa. Pyörät olivat hyvässä turvassa pihan telineessä.

Seuraavan päivän agenda oli Rotenfels, "punajyrkänteet". Pyöräiltiin aamiaiselle Bad Münster am Stein-Ebernburgiin, ja jo matkalla pystyi pyörän selästä käsin ihmettelemään tuon luonnonmuodostelman suuruutta. Kallioaines on punertavaa, ja seinämä on paikoin täysin pystysuora, eikä siihen ole pystynyt muodostumaan polkuja. Huipulle kiivetään kiemuraisia teitä viinipeltojen kautta.

Ensin oli kuitenkin pakko suorittaa hieman matalampi nousu Rheingrafensteinille, niin sanottu harjoitusnyppylä ennen Rotenfelsiä. Näimme tämän vuoren aamiaispaikasta käsin ja päätimme aloittaa sillä. Polulle pääsemiseksi täytyi hieman yllättäen ensin suorittaa lossilla pieni vesistöylitys. Tuo paikka Rheingrafensteinin juurella oli aivan uskomattoman nätti ja idyllinen, ja lossin kyydissä oli todella uniikkia istuskella. Nousu itse huipulle oli varsin hikinen, vaikkakin tuo puoli jokilaaksoa oli varjossa. Huipulta löytyi vanhoja linnanraunioita ja virallinen näköalapaikka. Ja kuten aina, alas tuli lasketeltua puolet nopeammin kuin ylös.

 Seuraavaksi sitten vihdoin Rotenfelsin valloitukseen. Ensimmäiset vajaa sata metriä nousimme pyörillä. Lukitsimme ne viinipellon laitaan ja jatkoimme istutusten väleistä puikkelehtien kohti metsäosuutta. Tässä vaiheesa oli niin uskomattoman kuuma, eikä itselläni hattua (ajattelin, että koska kyseessä on pääasiassa pyöräreissu, niin kypärähän ajaa tämän asian... fail), että ainut järkevä veto oli t-paidan askartelu hellepäähineeksi. Huipulle päästiin, ja maisemat olivat kyllä melkoiset. Tällä kertaa tosin kaiteen takaa avautuva aivan täysin pystysuora pudotus hieman karmi rautahermoistakin vaeltelijaa. Paikka oli kuitenkin spektaakkelimaisen kaunis kaikkine maisemineen.

Kuten kaikilta näköalapaikoilta, myös täältä löytyi pieni ravintola. Yleensä nämä on hinnoiteltu aika reteällä kädellä, joten odotin kahvini maksavan noin neljä euroa. Mutta mitä ihmettä, kaikki oli aivan käsittämättömän halpaa, ja yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että 0,2L paikallista Nahe-Rieslingiä maksoi 2,20€. Viini oli halvempaa kuin kahvi.

Matkalla alas tuli kerättyä makeita ja tasaisesti vastaan tulevia karhunvatukoita. On erikoista, miten täällä punaviinimarjat ovat suurinpiirtein luonnon kultaa ja maksavat viisi euroa rasia, kun taas Suomessa punaviinimarja on totaalinen spämmimarja, joihin lähes jokainen pääsee jotenkin ilmaiseksi käsiksi. Täällä karhunvatukat taas ovat jokseenkin tässä roolissa.

Kuvan keskiössä ei siis to-die-for tyylikäs vyölaukku a.k.a fanny bag, vaan tuoreet marjat (kuvan suunnittelu 2/5)

Viimeinen pyöräilyetappi vei Bad Kreuznachiin. Oli mukava nähdä hieman isompi Nahen varrella sijaitseva kaupunki ja huomata, että joki on tuotu osaksi keskustan elämää. Juna vei takaisin Mannheimiin Mainzin kautta kovasti ruskettuneet ja nestetasapainoltaan ailahtelevat matkaajat. Jälleen uusi ihana paikka nähtynä, ja tällä kertaa voin todeta että menemme melko varmasti takaisin Nahe-laaksoon, kenties ihan vain päiväreissulle joulumarkkinoiden aikaan. Niitä viinejä on vain ostettava. Nyt satulalaukkua ei viitsinyt lastata kovin raskaasti.

Kielinörtti tiesi vasemmanpuoleisen rakennuksen olevan köysipunomo. Ajatelkaa - köysipunomo! Jostain ne köydetkin tulee, jostain ne isot kauppaketjutkin ne ostaa.

Eli kyllä, haluan kaikkien täällä päin vaikuttavien tai tänne matkailua suunnittelevien harkitsevan jokilaaksoissa vierailua. Neckar, Mosel tai Nahe - kaikissa on omaleimainen oma juttunsa, oma kulttuurinsa ja ajaton tunnelmansa. Joki, vuoret ja metsät yhdistävät meidät aiempiin sukupolviin ja tarjoavat jotakin kaikille. Jos ei jaksa kiipeillä tai pyöräillä, voi keskittyä kaupunkien rantaterasseilla istumiseen tai mennä vaikka polkuveneilemään.

Täällä kaikki muuten varsin hyvin. Terveenäkin on tullut päällisin puolin pysyttyä, ja pikkuhiljaa soisi jo syksyn tulevan. Katsotaan miten pitkälle sitä saa tänä vuonna odotella. Suomi-visiitit on muuten myös varattu (kunnon easter egg -upotuksena äidilleni - kuitenkin luet tätä!): 13.10.-22.10. ja 13.12.-30.12. 

Bis zum nächsten Mal !