Itävallan Alpeilla

Kirjoitin muuten tämän tekstin jo kerran, mutta se päätyi häviämään bittilimboon jouduttuani vetämään tietokoneelle hard-restartin. Kaikki bloggaajat tietävät, että tällainen masentaa hieman, eikä sen jälkeen tee mieli pariin päivään edes katsoa koko blogia kohti. Päätin nyt päästä tästä traumasta yli ja julkaista vain jotakin. Kävimme jokunen aika sitten Itävallassa aivan absurdin ainutlaatuisella Alppilomalla, johon kuitenkin kuului jonkin verran myös kaupunkiosioita muun muassa Salzburgissa. Voisin tiiviisti todeta, että mikäli junalla pääsee, kannattaa oikeasti mennä. Kun liput varaa ajoissa, ne voi saada todella halvalla. Ja jos todella pystyy välttämään lentokenttäsykkimisen, kentälle siirtymisen ja kaiken siihen liittyvän, annan ison suosituksen.
Lähdimme itse siis jälleen kerran liikkeelle Mannheimista. Junayhteys Itävallan Salzburgiin oli siis olemassa, ja viilettelimme siis länsi-itä-suuntaisesti reilun neljän tunnin verran joutuen vaihtamaan vain kerran Stuttgartissa. Paluumatka viisi päivää myöhemmin oli täysin suora Eurocity-juna. Tämä edestakainen reissu maksoi omalla kohdallani 50 euroa ilman mitään alennuskortteja (jotka ovat täällä yleisiä).
Salzburg oli kaupunkina aivan upea, ja puhuimmekin että sinne pitäisi yrittää vielä mennä uudestaan, kun kerta suoria juniakin on. Mieleen tuli monella tapaa Wien - Keisarillisen ajan jälkiä rakennuskannassa, tyylikkäitä kahviloita ja puutarhoja. Vietimme ensimmäisen päivän ja illan kaupungin nähtävyyksiä katsellen, kiipesimme pienelle vuorelle rakennetulle ja kaupungin ylle kohoavalle linnoitukselle (olisi päässyt myös funikulaarilla, mutta ajattelimme treenata jalkoja jo Alppi-koitoksia varten...) ja söimme varsin itävaltalaisittain, eli ei-niin-freesisti. Pubit tarjoilevat monesti edulliseen hintaan valtavia annoksia perinteikkäitä ruokia, muun muassa friteerattuja juusto-peruna-pihvejä, hapankaalia ja erilaisia wursteja. Itävallan ravintolaskene on hieman enemmän omaan mieleeni kuin saksalainen, ja tämä pitkälti siitä syystä, että ranskalaisia ei olla oletusasetuksena laittamassa ravintola-annoksiin. Ranskalaiset ovat siis toisinaan ihan ok tuote, mutta mielestäni valkopöytäliinaisiin ravintoloihin ne eivät kuulu. Nehän kuuluu vetää jonkinlaisen dipin kanssa, eikä sellaista ole aina ihan helppoa lähteä tilailemaan. Kerran sain aidosti paheksuntaa Saksassa siitä, kun kysyin ketsuppia ranskalaisten oheen. Imbiss-paikoissa sen sijaan näen ranskalaisia lisukkeena ihan mielelläni.

Sturm=Itävallan-saksalainen sana uudelle viinille (Neuer Wein)

Mozartin synnyintalo. Nykyään kivijalassa kultainen Spar.

Keisarimuistelot henkilöityvät usein Franz Josefiin

Wienin tapaan Hotel Sacher löytyi myös Salzburgista

Salzburgin laitakaupunki ei varsinaisesti tarjoillut keisarillista tunnelmaa, mutta autovuokraamo sieltä kyllä löytyi. Ja ajatelkaa nyt oikeasti, saimme tasan saman auton kuin neljä kuukautta sitten Itä-Saksan retkelle! Ja ei, tämä ei ollut iloa pirskahteleva huudahdus. Mieleeni palasivat elävästi kiemurtelevat mäkitiet Hohensteinin linnalle, kaasu pohjassa, ykkönen silmässä. Jopa apukuskin paikalta tuo auto tuntui, noh sanoisinko, vaikealta. Tällä kertaa olimme menossa oikeasti Alpeille - mitähän siitäkin siis tulisi. No, itse asiassa kaikki meni auton kanssa oikein hyvin, ja nousut olivat lopulta suorempia kuin aiemmalla kerralla Hyundain kyydistä nauttiessa. Ja Itävallan kohdalla autoilun näkökulmasta kaikista oleellisin seikka on se, että tiet ovat suhteellisen tyhjiä, liittymät helppoja ja "suomimaisia". Kaiken kaikkiaan autolla siirtyminen paikasta toiseen on todella rentoa. Siksi jopa mäkitiet menivät oikein kivasti.

Ajoimme heti ensin suolakaivoshistoriastaan tunnetun Salzkammer-alueen halki Wolfgang-järvelle. Sen rannalla oli useita idyllisiksi kuvailtuja kyliä, joista välipysähdyspaikaksi valikoitui St.Wolfgang im Salzkammergut. Tämä oli todella uniikki paikka - tuli istuttua järven rannalla pienillä portailla pienen take away -leipomoaamiaisen kanssa. Järvet tulisivatkin hallitsemaan tämän matkan maisemaskeneä, ja Wolfgangsee oli näistä vasta ensimmäinen. Itävallassa on se erikoinen ja eeppinen piirre, että Alpit loistavat horisontissa lähes koko ajan. Kun ajoimme kohti Hallstattia, jossa viettäisimme kaksi yötä, alkoivat vuoret kuitenkin suurentua ja suurentua, ja tässä vaiheessa sitä oikeastaan kunnolla tajusikin, mihin on oikein menossa.

Hallstatt olikin yllättävän turistinen paikka, mikä tietty selittää sen, miksi juuri mekin sen päädyimme nettihauista löytämään. Eikä kyllä mitenkään syyttä - paikka oli aivan uskomaton, ainakin heti kun sai onkimatopurkin parkkiin hotellin omaan parkkiruutuun, tavarat huoneeseen ja pääsi hieman katsomaan paikkoja. Hallstatt-järvi, lumihuippuiset Alpit, vanhat kauniit talot ja tunnelma kuin kaukaa menneisyydestä, ajalta ennen tietokoneita ja älypuhelimia.

Emme päätyneet menemään itse Hallstatista lähteville vaelluspoluille, vaan ajoimme auton hieman kauemmas tietullin kautta Loser-nimisen huipun juurelle.
Kapuaminen Loserille oli melko ihmeellinen kokemus. Puolessa välissä, yli tonnin korkeudessa vastaan tuli pieni vuorenlaakso, jonka keskellä oli pieni järvi. Lisäksi polku loppui, vaikka nousua oli vielä aika paljon jäljellä. Ei siis muuta kuin kädet mukaan ja spider manina eteenpäin läpi louhikon. Huipulla tuuli, ja sitä todella tarvittiin tuona(kin) hellepäivänä.



Vuoristailin tärkein funktio on pitää tuulta

Seuraava etappi oli Zell am See, melko tunnettu kohde Alpeille haluaville. Suurin osa kävijöistä ottaa vaijerihissin 2000 metrin korkeuteen Schmittenhöhelle, ja olin lukenut Instagramista paljon suosituksia ja fiilistelyjä juuri tästä paikasta. Koko reissun ajatuksena oli kuitenkin kiivetä itse, pistää keho koville ja tehdä kunnon adrenaliiniloma (Loser-kapuaminen oli jo tarjoillut tätä, mutta lisää oli saatava), joten dumppasimme ajatuksen turistisesta vaijerihissistä ja menimme aivan muualle. Ja tämä oli ehdottomasti koko loman paras päätös.

Siellä he paistattelivat päivää kaikessa rauhassa

Itse Zell am See kaupunkina, johon vuoriryhmä kuului, oli myös eräänlainen alppihelmi. Keskusta aika pieni ja ehkä vähän yksipuolinen, mutta satamat ja puistot jotakin aivan muuta …

Schwalbenwand-vuoriryhmä on ehkä enemmän hiljaista tietoa. Sen huippu oli aivan yhtä korkealla (1996m), sinne kapuaminen oli todellinen elämys eri korkeusvaiheineen, ja koko reitillä kohtasimme vain pari muuta kapuajaa. Ensimmäiseksi polku johdatti läpi sankan kissankelloisen, kärpässienisen ja kanttarellisen metsän, jonka puiden välistä pystyi kuitenkin näkemään lumisia huippuja - ettei vain unohtaisi olevansa Alpeilla ja luulisi olevansa esimerkiksi Suomessa, niin suomimaista tuo luonto tuossa korkeudessa oli. Metsän loputtua päästiin peltoaukeille, joita jatkuikin melko pitkään. Lehmiä oli siellä täällä ja paikoin niiden välistä oli myös pujoteltava.

Nousut olivat niin tiukkoja, että jossain vaiheessa jouduin puristamaan hikipannan kuivaksi ja vaihtamaan lippikseen. Mutta tätähän sitä tultiin hakemaan, kunnon vääntöä. Maisemat olivat jatkuvasti totaalisen henkeäsalpaavia, ja vielä enemmän, kun pääsimme aivan huipulle. Vaikka vaellus ja luonnossa liikkuminen kuuluukin jatkuviin harrastuksiini, on noin korkealla tunnelma jotakin aivan erilaista. Ja todella erikoisena side notena, huipulla oli aivan älyttömän paljon mustikoita, siis kunnon ryppäissä. Eli vuoden mustikkapaikka löytyi siis Alpeilta.



Zell am Seestä ajeltiin lopulta takaisin Salzburgiin ja sieltä sitten takaisin tällä kertaa suoralla junalla Mannheimiin. Tämä lähireissu oli ehkä eeppisin, mitä olen koskaan päässyt tekemään, ja silti se kustansi autovuokrineen, hotelleineen ja lähes kaikki ateriat sisältäen noin 300 euroa henkeä kohden. Tykkään todella paljon reissujen suunnittelusta ja erityisesti siihen liittyvästä budjettioptimoinnista :D

Tällä hetkellä ruska aloittelee varovaista saapumistaan Baden-Württembergiin, eikä 20 asteen ylittäviä päiviä enää juuri näy. Mutta tällä kertaa olenkin huomannut syksyn tuovan mukanaan tietynlaisen onnellisen ja paremman fiiliksen kuin aiempina vuosina. Jotenkin osaan nauttia siitä paremmin. Teimmekin itse asiassa pienen syksyretken keskiaikaiseen Rothenburg ob der Tauberiin ja Würzburgin viinipaikoille, joten niistä voisin vielä kirjoitella lyhyesti niin pian kuin ehdin. Tämä teksti ei ollut ehkä ilmaisullisesti ja tekstillisesti kamalan laadukas, koska räpelsin sen todella nopeasti kasaan ensimmäisen version hävittyä, mutta sainpa sentään julkaistua. Uskon, että enemmän tulevaisuudessa harmittaa, mikäli en ole dokumentoinut näitä Saksan-hetkiäni niin hyvin kuin olisin voinut.
Eli: käykää Alpeilla, valitkaa reittejä, jotka eivät ole niitä itsestäänselvimpiä, ja - nauttikaa syksystä.

Itäisen Saksan kaupunki- ja luontokohteet

Unohtui muuten aiemmin raportoida retkestä itäiseen osaan tämänhetkistä asuinmaata. Tarjoilen siis nyt pienen loikkauksen huhtikuuhun, vaikka ehdin jo kertoa Moselista, joka tapahtui tämän jälkeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, rakastan kaikenlaista ulkona urheilua Saksassa. Pyöräily on uusi juttu, mutta kestosuosikki eli maastossa vaeltaminen tai hölkkääminen on pysynyt mukana aina vuodesta 2015 asti. En ollut juuri edes ajatellut itäistä Saksaa mahdollisena kohteena, koska etäisyys sinne on kuitenkin aikamoinen, eivätkä junayhteydet ole kamalan käytännöllisiä Mannheimin suunnasta. Mutta elämään voi aina silloin tällöin tupsahdella uusia yllättäviä asioita - kuten kumppani joka ei inhoa autoilua. En siis itsekään ole mikään fanaattinen autoilun vastustaja, mutta kun satun tietämään, miten ruuhkaisia ja hektisiä paikkoja saksalaiset autobahnit ovat, en ollut innostunut aiheesta. Tuhatta ja sataa kaahaavat rekkojen väleistä pujottelevat metallimonsterit saavat lähinnä stressikäyrän nousemaan, vaikka istuisi pelkästään kyydissä. Mutta koska kuskia ei haitannut, totesin että koitetaan nyt ainakin tällä kertaa.

Road-trippailu alkoi siis Mannheimin Käfertalin autovuokraamosta, ja päättyi ekana päivänä Weimariin. Sen verran muistamme historian tuntien sisällöstä, että totesimme mestan merkittäväksi osaksi Saksaa. Schiller ja Goethe elivät Weimarissa ja jälkimmäinen halusi tulla sinne takaisin vielä viimeiselle leposijalleen.

S&G

Kampuksen kulmilla

En tiedä mielletäänkö Weimar vielä virallisesti idäksi, mutta sopiva välietappi siitä saatiin. Tykkään myös yöpyä pienehköissä majataloissa, ja juuri tällainen löytyi Weimarista. Onko muille suomalaisille muuten käynyt tätä skenaariota ulkomailla - olet aamiaisbuffetissa hotellissa, kahvi tarjoillaan siten että se odottaa termoskannussa pöydän keskellä, katsot muiden juovan ehkä yhden kupin, kahvia jää näin kaikilta pöytäkunnilta yli. Alat itse juoda kupin, toisen, kolmannen... Ja pian huomaat että oma kannusi on jo tyhjä. Tilanne, jossa pyydetään uutta kannua, on niin harvinaislaatuinen, ettet tiedä kuuluuko sinun hävetä vai olla ylpeä itsestäsi.
Weimar-suositus: Shwartzbierhaus

Seuraavana päivänä oli tarkoitus saapua Dresdeniin, mutta pääsimme sinne vasta aika myöhään, koska halusimme pysähtyä ensin Bad Berkaan pienelle metsäkierrokselle ja tekojärvelle, ja tämän jälkeen Jenaan lounaalle. Kanssamatkustajaltani voi tosiaan kysyä lisätietoja aiheesta Jennan kanssa Jenassa, ja mikä siinä on erityisen hauskaa. Itse tyydyn vain toteamaan lyhyesti: Kiitos vohveleista, Jena.

Dresdenissä oli siis jo pimeää, kun pääsimme lämäisemään laukut hotellihuonnen lattialle. Tällä kertaa valitsimme ketjuhotellin, joka sijaitsi Neustadt-kapunginosassa, eli joen toisella puolella keskustaa nähden. Itse tämäkin alue oli todella viihtyisä ja persoonallinen, ja tuona loppuiltana keskityimmekin vain siihen.

Dresdenin aamuun kuului kävely Elbe-joen rantaa japanilaisen puutarhan kautta kohti keskustaa, joka yllätti oikeastaan aika isosti. Paikka oli ehdottomasti kaiken hypetyksen arvoinen, ja erityisesti sen pääkaupunkimaisuus ja kaiken mahtipontisuus tuli hieman puskista. Sama fiilis kuin Roomassa tai Pariisissa, mutta toki Dresdenin omaan tyyliin. Kun kaupunki on lähes täysin tuhoutunut ja uudelleen rakennettu vanhaa mallia ja tunnelmaa uskollisesti noudattaen, on lopputulos todella omalaatuinen.

Saksasta harvoin löytää siideriä, mutta kun löytää, löytää toki tätä pahinta

Kaikki Saksin kuningaskunnan hallitsijat aikojen alusta muraaliin kuvattuna

Toisen Dresdenissä vietetyn yön jälkeen siirryttiin kaupunkilomailusta suoraan luontoon. Sächsische Schweitzin vuoristoiset maisemakuvat olivat jo tuttuja, joten olin tässä vaiheessa jo aika malttamaton ja halusin vain jonnekin kielekkeelle kunnon hikisen nousun jälkeen nauttimaan tuulen vireestä. Kurort Rathen oli yksi niistä paikoista, jotka olivat totaalisen loppuun buukattuja, joten sinne majoittumiinen ei onnistunut. Onneksi päätimme silti mennä sinne päiväksi tekemään ensimmäisen pienimuotoisen patikoinnin. Paikka oli todella turistinen, etenkin päänähtävyyksien osalta, mutta jos jaksoi painaa etappien välimaastot kävellen, sai toisinaan ihan jopa aivan omaa rauhaa luonnossa.

Rathen on kaunis ja pieni idyllinen kylä Elben varrella, ja kylän kaduilta pääsee suoraan luonnonpuiston metsäpoluille. Tosin itsestäänselvimmät saapumisväylät itse paikkakunnalle johtavat joen "väärälle" puolelle, kylän vastarannalle. Ja yllätys, yllätys, siis oikeasti yllätys, joen yli ei mene siltaa. Lastauduimme siis lauttaan, joka seilasi noin kymmenen metrin matkan kylän varsinaiselle puolelle. Alun wtf-olotilan jälkeen tämä oli oikeastaan ihan hauska kokemus.

Paikallista bisnestä tukemassa

"Vesillä", eli lautassa muutaman minuutin verran

Luonnonpuisto-osiolla oli muutama kunnollinen nousu, paljon kielekkeitä ja lisäksi luolastoja ja kalliosyvennyksiä, joihin oli tehty polkuja ja asetettu tikkaita. Kaikki luolamaiset polkuosiot olivat ihanan raikkaita kuumana kesäpäivänä, ja viileän kostea ilma tuntui painuvan ihoon. Tälle minivaellukselle tuli pituutta hieman yli 10 kilometriä.

Päivän päätteksi päästiin seuraavaan majapaikkaan, Burg Hohnsteiniin, joka onnistui kirvoittamaan sekä ihastuksen että totaalisen repeämisen. Tämä oli absoluuttisen viimeinen paikka, joka Sächsische Schweitzin alueella oli vapaana, eli mitään sen kummempaa syytä sen valintaan ei ollut. Oli toki hienon kuuloista, että majoitus on linnassa, mutta saatoin hieman ihmetellä, miksi yksi yö maksaa vain 25 euroa per henkilö. Kiemurteleva vuoritie johti kylään, joka oli kirjaimellisesti kukkulan päällä, ja kyllä, siellä oli myös linna. Jo pelkästään huoneeseen vievä käytävä palautti kuitenkin vahvasti mieleeni leirikeskuskokemukset lapsuudesta, ja oven takana toden totta odotti autenttinen leirikeskushuone, askartelupöytää unohtamatta. Sänkypaikkoja oli jopa viisi, koska asiaan kuuluva kerrossänky löytyi huoneen nurkasta. Mutta kyllä tästäkin selvittiin, ja paikka itsessään oli todella uniikki ja kaunis. Verhoja ei tosin ollut, joten ne tuli improvisoitua täkeistä.

Seuraavana aamuna oli vuorossa itse pääpäivä, eli varsinainen +20km metsä- ja vuorivaellus. Vaikka olimme todella aikaisin liikkeellä, saimme tasan viimeisen autopaikan Lichtenhainerin vesiputouksen luota, josta valmiiksi katsottu reitti alkoi. Normaalisti 20 kilometrin haikit eivät ole mitään sen kummempia, ja siksi ajattelinkin tämän menevän kuin vettä vaan. Kuinka väärässä olinkaan. Nousut olivat niin tiukkoja, niitä oli paljon, eväissä ei ollut ihan tarpeeksi nopeasti imeytyvää hiilihydraattia... Monet tekijät saivat kokonaisrasituksen tuntumaan noin kaksinkertaiselta verrattuna normaaleihin 20 kilsan setteihin, joita olen tehnyt. Reittiin kuului muutamia kohokohtia, jotka olivat tietty aina turistisia, ja sinne yleensä pääsikin myös autotietä pitkin. Mutta varsinaisessa metsävaelluksessa sai Rathenin tavoin olla hyvin rauhassa. Piti vain varoa ettei lipsahda Tsekin puolelle, jos päättää vain seurata valmiiksi viitoutettua vaellustietä orjallisesti (oma reittimme pysyi Saksan puolella).

Kalliot ja vuoret, joita reitin varrella kavuttiin ja nähtiin avautuvan, olivat jotakin aivan uskomatonta. Ehkä loppua kohden olisin vielä arvostanut vuoreen hakattuja tikkaita tai kallioseinään kiinnitettyjä kiipeilytappeja enemmän, jos en olisi keskittynyt niksauttamaani nilkkaan tai yleiseen väsymykseen. Evästaukojen kanssa olimme reitillä noin kahdeksan tuntia. Valmis reitti löytyi Komoot-nimisestä apista, joka oli aiemmin osoittautunut hyväksi kokemukseksi. Tällä kertaa se tarjoili ainoastaan yhden yllätysmomentin - Valmiiksi poluksi merkattu osio oli todellisuudessa kahden kallion välissä kulkeva tappirivistö (kuva alla), via ferrata. Tästä olisi ollut ihan mukava saada jonkinlainen esitieto, vaikka kyllä siitäkin jälleen selvittiin. Tiesimme reitin olevan vaativa (sovelluksen luokituksen mukaan) mutta koska nämä arviot ovat kokemuksen mukaan olleet monesti aika liioiteltuja ja koska lisäksi koemme olevamme aika urheilullinen pariskunta, ei tuo luokitus aiheuttanut sen kummempia toimenpiteitä. Ehkä ensi kerralla hieman paremmalla selvitystyöllä :D Adrenaaliinit pääsivät aika kattoon kyseisen laskun myötä.

Seuraavana aamuna olivatkin jalat sitten sen tuntuiset, että jotain oli tullut tehtyä. Leirikeskusaamiaisen (joka muuten kuului hintaan, wohoo) jälkeen ajelimmekin sitten lähes yhtä soittoa takaisin Mannheimiin ja vältimme ruuhkat lähes kokonaan, yhtä sumppua lukuunottamatta.

Suosittelen siis ehdottomasti Sächsische Schweitzin luonnonpuistoaluetta ja itäisen Saksan roadtrippailua kaikille. Mahdollisuus toteuttaa kaikki todella matalalla budjetilla on iso plussa, mutta myös luksuksemmasta meiningistä kiinnostuneille on tarjolla todella hyviä majoituksia. Ja kuten aina vahvasti brändättyjen kohteiden kanssa, tärkeää on olla todella ajoissa. Ja muita kävijöitä (tai kävijämassoja) pitää pystyä sietämään, etenkin jos reissaa pyhäpäivinä. Eli totean reitin Mannheim-Weimar-Dresden-Rathen-Hohnstein-Mannheim hyvin toimivaksi.

Mihis sitä seuraavaksi menisi?