Taas uusi koti ja vaihtelevat kuulumiset (työnhaku, vanha nemesis, joka vei minut Suomesta pois Saksaan!)

Tervehdys! Kerrankin taitaa olla niin, että tammikuu näyttää Suomessa ja eteläisessä Saksassa melko samalta. Plussa-asteita, vihertävät peltometsät ja aurinkoisen syksyn näköiset maisemat vaihtelevat harmaiden sadepäivien kanssa. Suomen osalta tämä ei tietty ole lainkaan hyvä tai luonnollinen asia, mutta täällä omassa Saksan-kodissani talvet ovat olleet tällaisia aina. Kirjoittaminen on jäänyt viime vuoden loppupuolen jälkeen totaalisesti taka-alalle, mikä on johtunut täysin omasta kyvyttömyydestäni keskittyä kahteen kirjoitusprojektiin samanaikaisesti. Potkaisin marraskuun lopulla käyntiin gradunkirjoitussuunnitelman, jonka onnistuin vielä saattamaan loppuunkin. Maisterin titteli vielä odotuttaa itseään tämän vuoden kevääseen saakka, sillä eräs kurssisuoritus onnistutaan saamaan rekisteriin vasta maaliskuussa. Sain ensimmäisen maisterin tutkintoni jo vuonna 2013, ja sen turvin olen muun muassa täällä Saksassa töissä, mutta tämä toinen oli sellainen taustalla kummitellut möykky, joka oli liian helppo unohtaa kokopäivätyön ja vilkkaan sosiaalielämän alle. Onneksi yliopisto oli joustava, ja pääsin takaisin aktiivisten opiskelijoiden joukkoon ja sain tehdä gradun täysin etänä Mannheimista käsin. Olin toki kokonaan lomalla töistä, niin kuin olen nytkin. Meillä on käytössä tällainen suurkorporaation "etu", eli ylityötuntitili. Se toimii niin, että joka päivä viisitoista minuuttia työajastame menee automaattisesti kyseiselle aikatilille säästöön. Näin ollen kerrytämme jatkuvasti ylityötunteja - ja näin monen vuoden jälkeen itse asiassa viikkoja ja kuukausia - joita voimme sitten käyttää esimerkiksi liukumana ennen eläkkeelle jäämistä tai muuna yllättävän lomantarpeen mahdollistajana. Päätin käyttää kaiken minulle kertyneen ajan pois nyt. Ensin tein gradun, sitten muutin miehen mukana lähemmäs hänen työpaikkaansa kokonaan eri osavaltioon, jossa tarkoitukseni olisi keskittyä kokopäiväisesti Suomen pääkaupunkiseudulle suuntautuvaan työnhakuun.

Uusi kämppä on valoisa, plussaa paljon tästä

Kukaan ei tietty ikinä väittänytkään tarkoituksellisen tai pienen paineen alla tehtävän työnhaun olevan mitään herkkua, mutta on tullut jokseenkin shokkina, miten haastavaa se oikeasti on. Eihän työn vaihtamisessa sinänsä mitään ihmeellistä ole, mikäli se tapahtuu luonnollisesti - joko sinua kehotetaan tekemään relocation firman sisällä tai pyydetään esimerkiksi yhteistyökumppanille töihin. Mutta jos olet tilanteessa, jossa sinulla ei sinänsä ole mitään järkeä tai syytä lähteä nykyisestä työstäsi, jossa olet hyvässä asemassa ja saat hyvää palkkaa, ja alat sitten uida universumia vastavirtaan yrittämällä tunkea itseäsi paikkoihin, jonne haluaa myös 100 muuta, on se vaikeampaa. Eikä pidä unohtaa sitä, että yhden hakemuksen kirjoittaminen ja CV:n hiominen yhtä hakua varten voi hyvinkin kestää yhden päivän - aikaa siis kuluu tuhottomasti eikä tuloksia silti välttämättä tule lainkaan. Suomi on lisäksi ympäristönä jokseenkin vihamielinen pehmeitä tieteenaloja kohtaan - tämä siis silloin kun vaikka FM hakee tekniseen tai kaupalliseen rooliin. Vaikka hänellä olisi miten paljon kokemusta juuri siitä, jo pelkästään ilmoituksessa voi olla listattuna, että hakemuksia käsitellään vain DI tai KTM-lähtöisiltä hakijoilta. Tiedän eräästä rekrystä, jossa tuli niin paljon hakemuksia, että ensimmäisellä kierroksella suodatettiin lukematta pois kaikki ne, joilla oli väärä tutkinto. Luulen, että mikäli vaihtaisin työtä Saksassa, kaikki tämä olisi helpompaa. Täällä ei tutkintojen nimiä katsota oikeastaan yhtään, vain taidot ratkaisevat. Lisäksi meidän pohjoismaalaisten kielitaito on täällä usein joukosta erottuva etu. Noh, mikäli työskentelen Saksassa, en missään nimessä vaihda nykyistä työtäni mihinkään koko maailmassa.Nyt on kuitenkin niin, että alustava suunnitelma oli mennä takaisin Suomeen keväällä. Alustavissa kuvitelmissani viime vuonna minulla olisi tässä vaiheessa ollut työpaikka tiedossa, mutta kun näin ei ihan nyt ole, en osaa sanoa, kauanko urani nykyisessä työssäni vielä saa jatkua. Ainakin maaliskuun ajan olen Helsingissä ja katson, onnistuuko Suomen työskeneen integroitumisen yrittäminen silloin paremmin. Toistaiseksi kuitenkin ihmettelen siis pääasiassa Wiesbadenia ja sen meininkiä.

Ainakin blogin kannalta tämä tarjoaa selkeää sisältöä, eli Saksa-aiheet jatkuvat vielä määrittelemättömän ajan. Kuten totesin, muutin siis ties kuinka monennen (miljoonannen?) kerran, ja ihmettelen Saksanmaata nyt Wiesbadenista käsin. Ensivaikutelma lyhyiden reissujen jälkeen on osoittautunut erittäin paikkansa pitäväksi, ja tämä on ehdottomasti hienompi ja vauraampi kuin monet Baden-Württembergin kaupungit. Samalla myös kalliimpi. Siis paljon. Parin kuukauden visiitin ajaksi ei tuntunut järkevältä sijoittaa monta sataa euroa esimerkiksi keittiötarvikkeisiin, joten tarkoitus oli ostaa niitä Woolworthista tai muista halpismyymälöistä. Mutta niitäpä ei täältä meinannut löytyä (tai okei, löytyi lopulta pikkutavaraa myyvä euro-shop, mutta silloin oli jo hieman liian myöhäistä ja tärkeimmät jutut niistäkin kategorioista oli jo ostettu). On kyllä mukavaa tutustua ihan uuteen ravintolatarjontaan ja ennen kaikkea uusiin lähipaikkoihin, joissa käydä vaeltamassa. Luonto on jokseenkin samankaltaista kuin Neckar-laaksossa, mutta lisäksi Taunus-vuoristo on lähellä. Lisäksi uusia juoksupaikkoja on ihanaa tutkia. Mäkiä on paljon enemmän kuin Mannheimissa, oh joy!

Ensimmäisen viikonlopun suunnitelma oli suunnata Königsteiniin Taunukselle, ja näin myös tehtiin. Vuoriryhmän korkein kohta tuli saavutettua, ja yllättäen sieltä löytyi myös huurretta ja lunta.

Seuraavalla reissulla mentiin Rhein-laaksoon edeten valmista reittiä Rhein-steigia pitkin. Aloituspiste lähti puolen tunnin junamatkan päässä Wiesbadenista sijaitsevasta Assmanshausenista, josta siirryttiin metsäreittiä Rüdesheimiin. Sinne aion kyllä mennä vielä uudestaankin. Viinikaupunki yhdistettynä vanhaan kaupunkiin on voittamaton yhdistelmä.

Viiniturismi on nyt sesonkipaussilla, joten myös Rüdesheimissa oli nyt todella tyhjää. Viinipelloilla käveleminen oli valtavan rauhoittavaa, ja juuri nämä ulkoilureissut tarjoavat itselleni oikeastaan välttämätöntä balanssia muihin elämän osa-alueisiin.

Joku Hesseniä tunteva voisi muuten vihjata kivoista paikoista, nyt on jopa mahdollista etten ole vielä käynyt siellä! :D Mosel-, Nahe- ja Rhein-laaksot ovat toki tuttuja, mutta koska niissä riittää lääniä, on varmasti jotakin hienoa vielä kokematta.

Ensi kertaan! Ja suomalaiset: medical technology, projektinhallinta, product management - voin tehdä kaikkea tätä. Jos firmanne rekrytoi, olen käytettävissänne <3 Ehkä ensi kerralla voisin kertoa jo hieman parempia uutisia tältä saralta kuin nyt.

Maisemapyöräilyä ja -kiipeilyä Nahe-laaksossa

Enpä ollut muuten kuullutkaan Nahen jokilaaksosta näiden yli neljän vuoden aikana mitä olen ehtinyt eteläisessä Saksassa asua. Viinipeltoja, vuoria, peltoja, hyviä pyöräteitä - ja kaiken lisäksi vain parin tunnin junamatkan päässä kotoa. Olin siis suu napsaen polkulihakset viritettynä pakkaamassa satulalaukkua ylipainavaan pyörääni, kun olimme saaneet reissun päivämäärät lukittua. Kuten Mosel-pyöräretken aikaan, kohtasimme toki taas kerran saman majoitusongelman. Olimme noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä liikkeellä, ja tuolloin jo aivan kaikki reittimme varrelle jäävät majoitukset olivat täyteen buukattu. Kaikki paitsi yksi, joka siis valikoitui vain tämän takia. En tule ikipäivänä ymmärtämään tähän kulttuuriin kuuluvaa ylikuumottavaa suunnittelun tarvetta. Kaikki, siis aivan kaikki, etenkin majoituksiin liittyvät varaukset, on päätetty vuosi ennen itse tapahtumaa. Työelämässähän lomat pitää monesti päättää ja varata lokakuussa seuraavalle vuodelle, ja tässä vaiheessa tämä hillitön suunnittelumylly alkaa. Mallorcalle pääsiäiseksi, helluntaiviikoksi pyöräilemään, elokuussa neljään eri camping-kohteeseen. Toki, 85 miljoonaa ihmistä lomarulettia pyörittämässä tuo kaikkeen oman lisänsä volyymin osalta. Spontaaneja lomia ei kuitenkaan tunnuta kulttuurisesti harrastavan. No joo, itse harrastan, ja tässä siis taas yksi sellainen.

Kuten Mosel-pyöräretken kohdalla, siirtyminen alkupisteeseen tehtiin regio-junalla, koska sinne saa tuoda pyörän maksutta kyytiin. Menimme siis Mannheimista Mainzin kautta Idar Obersteiniin, jossa parkkeerasimme fillarit keskustaan, söimme pinenessä majataloravintolassa perinteisen Spieß-mestarin (avotulivartaisiin erkioistunut hemmo) annokset, kapusimme Obersteinin linnalle, ihmettelimme hieman "parantavien kivien" bisnestä pääkadulla ja siirryimme lopulta pyörätielle. Kaunis kaupunki, ja onnistunut profiloitumaan jalokivien kautta, eikä muiden Nahe-joenvarsikaupunkien tavoin viinien.

Puhutaanpa muuten viinistä. Osasin vuosi sitten erottaa jotakuinkin kuivan, puolikuivan ja makean valkoviinin. Nyt hifistelyni on karannut käsistä sille tasolle, että erotan sitruksisen ja mineraalisen yleismaun lisäksi muun muassa erilaisia hapokkuuden asteita. Mitä ihmettä? No mutta, täällä on aika hyvä harjoitella. Viini on aina paikallista, se on yleensä suorastaan absurdin halpaa, ja siihen tulee luoneeksi tietynlaisen, aivan erilaisen suhteen. Ei siis trippisenä toteamuksena, vaan oikeasti, kun viinipeltojen läpi pyöräilee, kun niitä katsoo ja aistii. Hellepäivänä kakkupalan kylkeen nautitulla kylmällä viinilasillisella on läheltä löytyvä elinkaari ja tarina.

Pyörätiekyltit johdattivat Nahen vartta pitkin Hellbergin kanjonimaisen louhikkoalueen ja lukemattomien viinipeltojen kautta erilaisiin pikkukyliin. Merxheimissa olisi ollut viinifestivaalit, mutta hieman liian myöhään illalla. Teoretisoimme mahdollisuudella ottaa sinne taksin myöhemmin majapaikaltamme, mutta eipä siitä kyllä mitään tullut, kun olimme niin rättipoikki helteessä pyöräilyn jäljiltä.

Juuri ennen majapaikkaan pääsyä vastassa oli pyöräretkien ultimaattisin kauhuskenaario: pyörätie on sama asia kuin autotie. Aluksi ehkä vähän kauhistuin, mutta onneksi homma oli suunniteltu niin, että kyseessä oli hieman syrjäinen viini-istutuksille johtava tie. Tässä kohdassa, siis juuri ennen maalia, pidimme tauon kiipeämällä vuorennyppylälle. Oli ehkä hieman kummallinen idea valmiiksi aivan läpihiessä (niin siis tuon päivän lämpötila oli 31) lähteä kapuamaan tiukkaan ylämäkeen porottavassa auringossa vailla minkäänlaista puiden tuomaa suojaa. Mutta maisemat ja huipulla odottava paikka olivat kyllä kaiken tämän arvoisia. Iltasnäkkinä tuolla tuli lisäksi syötyä viini-istutusten siimeksessä mitä muutakaan kuin viinirypäleitä. Siinä tosin huomasi konkreettisesti, miten jalostetut markettirypäleet ovat tulleet pitkän matkan alkuperäisestä aidosta rypäleestä. Tämän reissun aikana tuli syötyä aika paljon viinirypäleitä suoraan pensaista. Niissä on kovahko ja paksu kuori, isoja siemeniä ja uskomattoman makea maku. Ne ryypäleet, joihin olemme normiarjessa tottuneet, ovat jotakin aivan muuta.

Majoitus oli aika perus kylätavaraa - vanhan tupakanhajun marinoima aula vailla mitään raflaa tai juoma-automaatteja. Suihku oli kyllä niin tarpeellinen, että edelleenkin fiilistelen sitä tunnetta. Kylä itsessään (Niederhausen) oli _niin_ pieni, että enemmänkin tuli mieleen asuinalue tai lähiö. Kaksi ravintolaa, toinen kiinni jo ysiltä ja toinenkin suostui juuri ja juuri valmistamaan vielä pizzan. Ei kauppoja tai edes huoltsikkaa. Pyörät olivat hyvässä turvassa pihan telineessä.

Seuraavan päivän agenda oli Rotenfels, "punajyrkänteet". Pyöräiltiin aamiaiselle Bad Münster am Stein-Ebernburgiin, ja jo matkalla pystyi pyörän selästä käsin ihmettelemään tuon luonnonmuodostelman suuruutta. Kallioaines on punertavaa, ja seinämä on paikoin täysin pystysuora, eikä siihen ole pystynyt muodostumaan polkuja. Huipulle kiivetään kiemuraisia teitä viinipeltojen kautta.

Ensin oli kuitenkin pakko suorittaa hieman matalampi nousu Rheingrafensteinille, niin sanottu harjoitusnyppylä ennen Rotenfelsiä. Näimme tämän vuoren aamiaispaikasta käsin ja päätimme aloittaa sillä. Polulle pääsemiseksi täytyi hieman yllättäen ensin suorittaa lossilla pieni vesistöylitys. Tuo paikka Rheingrafensteinin juurella oli aivan uskomattoman nätti ja idyllinen, ja lossin kyydissä oli todella uniikkia istuskella. Nousu itse huipulle oli varsin hikinen, vaikkakin tuo puoli jokilaaksoa oli varjossa. Huipulta löytyi vanhoja linnanraunioita ja virallinen näköalapaikka. Ja kuten aina, alas tuli lasketeltua puolet nopeammin kuin ylös.

 Seuraavaksi sitten vihdoin Rotenfelsin valloitukseen. Ensimmäiset vajaa sata metriä nousimme pyörillä. Lukitsimme ne viinipellon laitaan ja jatkoimme istutusten väleistä puikkelehtien kohti metsäosuutta. Tässä vaiheesa oli niin uskomattoman kuuma, eikä itselläni hattua (ajattelin, että koska kyseessä on pääasiassa pyöräreissu, niin kypärähän ajaa tämän asian... fail), että ainut järkevä veto oli t-paidan askartelu hellepäähineeksi. Huipulle päästiin, ja maisemat olivat kyllä melkoiset. Tällä kertaa tosin kaiteen takaa avautuva aivan täysin pystysuora pudotus hieman karmi rautahermoistakin vaeltelijaa. Paikka oli kuitenkin spektaakkelimaisen kaunis kaikkine maisemineen.

Kuten kaikilta näköalapaikoilta, myös täältä löytyi pieni ravintola. Yleensä nämä on hinnoiteltu aika reteällä kädellä, joten odotin kahvini maksavan noin neljä euroa. Mutta mitä ihmettä, kaikki oli aivan käsittämättömän halpaa, ja yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että 0,2L paikallista Nahe-Rieslingiä maksoi 2,20€. Viini oli halvempaa kuin kahvi.

Matkalla alas tuli kerättyä makeita ja tasaisesti vastaan tulevia karhunvatukoita. On erikoista, miten täällä punaviinimarjat ovat suurinpiirtein luonnon kultaa ja maksavat viisi euroa rasia, kun taas Suomessa punaviinimarja on totaalinen spämmimarja, joihin lähes jokainen pääsee jotenkin ilmaiseksi käsiksi. Täällä karhunvatukat taas ovat jokseenkin tässä roolissa.

Kuvan keskiössä ei siis to-die-for tyylikäs vyölaukku a.k.a fanny bag, vaan tuoreet marjat (kuvan suunnittelu 2/5)

Viimeinen pyöräilyetappi vei Bad Kreuznachiin. Oli mukava nähdä hieman isompi Nahen varrella sijaitseva kaupunki ja huomata, että joki on tuotu osaksi keskustan elämää. Juna vei takaisin Mannheimiin Mainzin kautta kovasti ruskettuneet ja nestetasapainoltaan ailahtelevat matkaajat. Jälleen uusi ihana paikka nähtynä, ja tällä kertaa voin todeta että menemme melko varmasti takaisin Nahe-laaksoon, kenties ihan vain päiväreissulle joulumarkkinoiden aikaan. Niitä viinejä on vain ostettava. Nyt satulalaukkua ei viitsinyt lastata kovin raskaasti.

Kielinörtti tiesi vasemmanpuoleisen rakennuksen olevan köysipunomo. Ajatelkaa - köysipunomo! Jostain ne köydetkin tulee, jostain ne isot kauppaketjutkin ne ostaa.

Eli kyllä, haluan kaikkien täällä päin vaikuttavien tai tänne matkailua suunnittelevien harkitsevan jokilaaksoissa vierailua. Neckar, Mosel tai Nahe - kaikissa on omaleimainen oma juttunsa, oma kulttuurinsa ja ajaton tunnelmansa. Joki, vuoret ja metsät yhdistävät meidät aiempiin sukupolviin ja tarjoavat jotakin kaikille. Jos ei jaksa kiipeillä tai pyöräillä, voi keskittyä kaupunkien rantaterasseilla istumiseen tai mennä vaikka polkuveneilemään.

Täällä kaikki muuten varsin hyvin. Terveenäkin on tullut päällisin puolin pysyttyä, ja pikkuhiljaa soisi jo syksyn tulevan. Katsotaan miten pitkälle sitä saa tänä vuonna odotella. Suomi-visiitit on muuten myös varattu (kunnon easter egg -upotuksena äidilleni - kuitenkin luet tätä!): 13.10.-22.10. ja 13.12.-30.12. 

Bis zum nächsten Mal !

Itäisen Saksan kaupunki- ja luontokohteet

Unohtui muuten aiemmin raportoida retkestä itäiseen osaan tämänhetkistä asuinmaata. Tarjoilen siis nyt pienen loikkauksen huhtikuuhun, vaikka ehdin jo kertoa Moselista, joka tapahtui tämän jälkeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, rakastan kaikenlaista ulkona urheilua Saksassa. Pyöräily on uusi juttu, mutta kestosuosikki eli maastossa vaeltaminen tai hölkkääminen on pysynyt mukana aina vuodesta 2015 asti. En ollut juuri edes ajatellut itäistä Saksaa mahdollisena kohteena, koska etäisyys sinne on kuitenkin aikamoinen, eivätkä junayhteydet ole kamalan käytännöllisiä Mannheimin suunnasta. Mutta elämään voi aina silloin tällöin tupsahdella uusia yllättäviä asioita - kuten kumppani joka ei inhoa autoilua. En siis itsekään ole mikään fanaattinen autoilun vastustaja, mutta kun satun tietämään, miten ruuhkaisia ja hektisiä paikkoja saksalaiset autobahnit ovat, en ollut innostunut aiheesta. Tuhatta ja sataa kaahaavat rekkojen väleistä pujottelevat metallimonsterit saavat lähinnä stressikäyrän nousemaan, vaikka istuisi pelkästään kyydissä. Mutta koska kuskia ei haitannut, totesin että koitetaan nyt ainakin tällä kertaa.

Road-trippailu alkoi siis Mannheimin Käfertalin autovuokraamosta, ja päättyi ekana päivänä Weimariin. Sen verran muistamme historian tuntien sisällöstä, että totesimme mestan merkittäväksi osaksi Saksaa. Schiller ja Goethe elivät Weimarissa ja jälkimmäinen halusi tulla sinne takaisin vielä viimeiselle leposijalleen.

S&G

Kampuksen kulmilla

En tiedä mielletäänkö Weimar vielä virallisesti idäksi, mutta sopiva välietappi siitä saatiin. Tykkään myös yöpyä pienehköissä majataloissa, ja juuri tällainen löytyi Weimarista. Onko muille suomalaisille muuten käynyt tätä skenaariota ulkomailla - olet aamiaisbuffetissa hotellissa, kahvi tarjoillaan siten että se odottaa termoskannussa pöydän keskellä, katsot muiden juovan ehkä yhden kupin, kahvia jää näin kaikilta pöytäkunnilta yli. Alat itse juoda kupin, toisen, kolmannen... Ja pian huomaat että oma kannusi on jo tyhjä. Tilanne, jossa pyydetään uutta kannua, on niin harvinaislaatuinen, ettet tiedä kuuluuko sinun hävetä vai olla ylpeä itsestäsi.
Weimar-suositus: Shwartzbierhaus

Seuraavana päivänä oli tarkoitus saapua Dresdeniin, mutta pääsimme sinne vasta aika myöhään, koska halusimme pysähtyä ensin Bad Berkaan pienelle metsäkierrokselle ja tekojärvelle, ja tämän jälkeen Jenaan lounaalle. Kanssamatkustajaltani voi tosiaan kysyä lisätietoja aiheesta Jennan kanssa Jenassa, ja mikä siinä on erityisen hauskaa. Itse tyydyn vain toteamaan lyhyesti: Kiitos vohveleista, Jena.

Dresdenissä oli siis jo pimeää, kun pääsimme lämäisemään laukut hotellihuonnen lattialle. Tällä kertaa valitsimme ketjuhotellin, joka sijaitsi Neustadt-kapunginosassa, eli joen toisella puolella keskustaa nähden. Itse tämäkin alue oli todella viihtyisä ja persoonallinen, ja tuona loppuiltana keskityimmekin vain siihen.

Dresdenin aamuun kuului kävely Elbe-joen rantaa japanilaisen puutarhan kautta kohti keskustaa, joka yllätti oikeastaan aika isosti. Paikka oli ehdottomasti kaiken hypetyksen arvoinen, ja erityisesti sen pääkaupunkimaisuus ja kaiken mahtipontisuus tuli hieman puskista. Sama fiilis kuin Roomassa tai Pariisissa, mutta toki Dresdenin omaan tyyliin. Kun kaupunki on lähes täysin tuhoutunut ja uudelleen rakennettu vanhaa mallia ja tunnelmaa uskollisesti noudattaen, on lopputulos todella omalaatuinen.

Saksasta harvoin löytää siideriä, mutta kun löytää, löytää toki tätä pahinta

Kaikki Saksin kuningaskunnan hallitsijat aikojen alusta muraaliin kuvattuna

Toisen Dresdenissä vietetyn yön jälkeen siirryttiin kaupunkilomailusta suoraan luontoon. Sächsische Schweitzin vuoristoiset maisemakuvat olivat jo tuttuja, joten olin tässä vaiheessa jo aika malttamaton ja halusin vain jonnekin kielekkeelle kunnon hikisen nousun jälkeen nauttimaan tuulen vireestä. Kurort Rathen oli yksi niistä paikoista, jotka olivat totaalisen loppuun buukattuja, joten sinne majoittumiinen ei onnistunut. Onneksi päätimme silti mennä sinne päiväksi tekemään ensimmäisen pienimuotoisen patikoinnin. Paikka oli todella turistinen, etenkin päänähtävyyksien osalta, mutta jos jaksoi painaa etappien välimaastot kävellen, sai toisinaan ihan jopa aivan omaa rauhaa luonnossa.

Rathen on kaunis ja pieni idyllinen kylä Elben varrella, ja kylän kaduilta pääsee suoraan luonnonpuiston metsäpoluille. Tosin itsestäänselvimmät saapumisväylät itse paikkakunnalle johtavat joen "väärälle" puolelle, kylän vastarannalle. Ja yllätys, yllätys, siis oikeasti yllätys, joen yli ei mene siltaa. Lastauduimme siis lauttaan, joka seilasi noin kymmenen metrin matkan kylän varsinaiselle puolelle. Alun wtf-olotilan jälkeen tämä oli oikeastaan ihan hauska kokemus.

Paikallista bisnestä tukemassa

"Vesillä", eli lautassa muutaman minuutin verran

Luonnonpuisto-osiolla oli muutama kunnollinen nousu, paljon kielekkeitä ja lisäksi luolastoja ja kalliosyvennyksiä, joihin oli tehty polkuja ja asetettu tikkaita. Kaikki luolamaiset polkuosiot olivat ihanan raikkaita kuumana kesäpäivänä, ja viileän kostea ilma tuntui painuvan ihoon. Tälle minivaellukselle tuli pituutta hieman yli 10 kilometriä.

Päivän päätteksi päästiin seuraavaan majapaikkaan, Burg Hohnsteiniin, joka onnistui kirvoittamaan sekä ihastuksen että totaalisen repeämisen. Tämä oli absoluuttisen viimeinen paikka, joka Sächsische Schweitzin alueella oli vapaana, eli mitään sen kummempaa syytä sen valintaan ei ollut. Oli toki hienon kuuloista, että majoitus on linnassa, mutta saatoin hieman ihmetellä, miksi yksi yö maksaa vain 25 euroa per henkilö. Kiemurteleva vuoritie johti kylään, joka oli kirjaimellisesti kukkulan päällä, ja kyllä, siellä oli myös linna. Jo pelkästään huoneeseen vievä käytävä palautti kuitenkin vahvasti mieleeni leirikeskuskokemukset lapsuudesta, ja oven takana toden totta odotti autenttinen leirikeskushuone, askartelupöytää unohtamatta. Sänkypaikkoja oli jopa viisi, koska asiaan kuuluva kerrossänky löytyi huoneen nurkasta. Mutta kyllä tästäkin selvittiin, ja paikka itsessään oli todella uniikki ja kaunis. Verhoja ei tosin ollut, joten ne tuli improvisoitua täkeistä.

Seuraavana aamuna oli vuorossa itse pääpäivä, eli varsinainen +20km metsä- ja vuorivaellus. Vaikka olimme todella aikaisin liikkeellä, saimme tasan viimeisen autopaikan Lichtenhainerin vesiputouksen luota, josta valmiiksi katsottu reitti alkoi. Normaalisti 20 kilometrin haikit eivät ole mitään sen kummempia, ja siksi ajattelinkin tämän menevän kuin vettä vaan. Kuinka väärässä olinkaan. Nousut olivat niin tiukkoja, niitä oli paljon, eväissä ei ollut ihan tarpeeksi nopeasti imeytyvää hiilihydraattia... Monet tekijät saivat kokonaisrasituksen tuntumaan noin kaksinkertaiselta verrattuna normaaleihin 20 kilsan setteihin, joita olen tehnyt. Reittiin kuului muutamia kohokohtia, jotka olivat tietty aina turistisia, ja sinne yleensä pääsikin myös autotietä pitkin. Mutta varsinaisessa metsävaelluksessa sai Rathenin tavoin olla hyvin rauhassa. Piti vain varoa ettei lipsahda Tsekin puolelle, jos päättää vain seurata valmiiksi viitoutettua vaellustietä orjallisesti (oma reittimme pysyi Saksan puolella).

Kalliot ja vuoret, joita reitin varrella kavuttiin ja nähtiin avautuvan, olivat jotakin aivan uskomatonta. Ehkä loppua kohden olisin vielä arvostanut vuoreen hakattuja tikkaita tai kallioseinään kiinnitettyjä kiipeilytappeja enemmän, jos en olisi keskittynyt niksauttamaani nilkkaan tai yleiseen väsymykseen. Evästaukojen kanssa olimme reitillä noin kahdeksan tuntia. Valmis reitti löytyi Komoot-nimisestä apista, joka oli aiemmin osoittautunut hyväksi kokemukseksi. Tällä kertaa se tarjoili ainoastaan yhden yllätysmomentin - Valmiiksi poluksi merkattu osio oli todellisuudessa kahden kallion välissä kulkeva tappirivistö (kuva alla), via ferrata. Tästä olisi ollut ihan mukava saada jonkinlainen esitieto, vaikka kyllä siitäkin jälleen selvittiin. Tiesimme reitin olevan vaativa (sovelluksen luokituksen mukaan) mutta koska nämä arviot ovat kokemuksen mukaan olleet monesti aika liioiteltuja ja koska lisäksi koemme olevamme aika urheilullinen pariskunta, ei tuo luokitus aiheuttanut sen kummempia toimenpiteitä. Ehkä ensi kerralla hieman paremmalla selvitystyöllä :D Adrenaaliinit pääsivät aika kattoon kyseisen laskun myötä.

Seuraavana aamuna olivatkin jalat sitten sen tuntuiset, että jotain oli tullut tehtyä. Leirikeskusaamiaisen (joka muuten kuului hintaan, wohoo) jälkeen ajelimmekin sitten lähes yhtä soittoa takaisin Mannheimiin ja vältimme ruuhkat lähes kokonaan, yhtä sumppua lukuunottamatta.

Suosittelen siis ehdottomasti Sächsische Schweitzin luonnonpuistoaluetta ja itäisen Saksan roadtrippailua kaikille. Mahdollisuus toteuttaa kaikki todella matalalla budjetilla on iso plussa, mutta myös luksuksemmasta meiningistä kiinnostuneille on tarjolla todella hyviä majoituksia. Ja kuten aina vahvasti brändättyjen kohteiden kanssa, tärkeää on olla todella ajoissa. Ja muita kävijöitä (tai kävijämassoja) pitää pystyä sietämään, etenkin jos reissaa pyhäpäivinä. Eli totean reitin Mannheim-Weimar-Dresden-Rathen-Hohnstein-Mannheim hyvin toimivaksi.

Mihis sitä seuraavaksi menisi?