Neckar-laakso

Terveisiä täältä kevään keskeltä. Mittari kiipesi eilen 19 celciukseen, mikä on jopa täällä epätavallista. Kesän ja kevään tuoksut tuntuvat illassa, ja uutena ihmetyksen aiheena olen huomannut perinteisten kevätmuistojen korvaantuvan Saksassa kokemillani mielikuvilla. Kun Suomessa lumi sulaa ja uuden vuodenajan alkaa tuntea ja aistia, ainakin itse palaan jonnekin lapsuuden keväisiin, fillarointiin takki auki kavereiden kanssa, metsäpuron solinan kuunteluun ja kesämökin kevättalkoisiin. Nyt taas sään lämmetessä muistan Stuttgartin maaseudun, Heidelbergin Neckar-rannalla istumisen, N-Einsin terassin ja Rossmannin aurinkorasvan. Tunnetasolla koteja on aivan selvästi nyt enemmän kuin yksi.

Sään lämpenemisen myötä pääsee taas aivan eri tavalla ulkona liikkumisen pariin. Kun muutin Saksaan lähes neljä vuotta sitten, tärkein liikunnallinen harrastukseni oli mäkitreeni. Juoksin jo Suomessa kaikista mieluiten tiukkoja ylämäkiä, ja kävelin sitten alamäet. Eteläinen Saksa oli siis kuin karkkikauppa - luonnonläheisiä mäkisiä metsiä ja kukkuloita tuntui olevan juoksureiteillä jopa enemmän kuin tasaista. Sittemmin olen joutunut muokkaamaan treenityyliä, mutta kiintymys näitä paikkoja kohtaan jäi. Tätä nykyä saliharjoittelun tultua pääasialliseksi liikuntamuodoksi mäet tulee pääasiassa käveltyä.

Aion kuitenkin vielä käydä monen monta kertaa Neckar-laaksossa ja sitä ympäröivällä (valtavalla) luonnonpuistomaisella Odenwaldin metsäalueella. Olen käynyt noin kahdeksan 10-20 kilometrin pituista vaellusreittiä, mutta merkittyjä näkemisen arvoisia, idyllisiksi todettuja reittejä on itse asiassa 81. Eli tekeminen ei varmana lopu kesken. 

Olen pääasiassa suorittanut nämä jutut yksinäni. Luonnossa liikkuminen on kuitenkin ainakin omasta mielestäni paras tehdä jonkun toisen kanssa. Matkalla näkee niin upeita paikkoja, että ainakin itselleni luontaisin tarve on ihmetellä niitä ääneen jonkun toisen kanssa. Koska oli kamera miten hyvä tahansa, kuvassa maisema näyttää aina hieman latteammalta kuin miltä se todellisuudessa tuntuu. Yhteisfiilistely on tärkeää.

Horisontti

Lokakuussa

Joitain kertoja olen myös telttaillut Odenwaldissa. Leirintäalueita on aika tiheään, ja sellaiselle on tietty aina pakko mennä, koska Saksassa ei ole jokamiehenoikeuksia. Teltan saa siis laittaa ainoastaan rajatulle ja ainakin teoriassa valvotulle alueelle. Eikä siinä sinänsä mitään, yleensä leirintäalueet ovat ihan mukavia paikkoja. Uimaan ei tietty pääse, mutta ei tietty pääse missään muuallakaan Saksassa mitenkään spontaanisti. Neckar on melko saastunut, samaten Rein. Joitain järviä voi bongailla kartalta, mutta silloinkin on ihan hyvä selvittää, onko vesi uintikelpoista. Täällä veden äärellä hengailu on oikeastaan aika yleistä puuhaa kesäisin, mutta siihen ei ole koskaan sisältynyt sitä oletusta, että vedessä pitäisi pulikoida. Rannalla hengailu riittää. Ja jos mennään kavereiden kanssa rannalle, oletus on siis rannalla istuskelu. Maauimalat ovat asia erikseen, mutta ainakin itse en järin saa nautintoa olemalla lillumalla haaleassa vedessä sillimäisen tiheästi sadan muun kanssa. Taas kerran suomalainen personal space, you have ruined me

Vuorissa ja kukkuloissa on ainakin itslleni suomalaisena jotakin todella pysäyttävää. Vaikkei kulkisikaan vielä varsinaisessa vuoristossa, maaston korkeuserot ja näkökentän äärirajoille asti nousevat jyrkät kukkulat näyttävät melkein epätodellisilta. Silmä ei vain ole tottunut pystysuoran näköiseen metsäiseen seinämään. Lähinnä tulee mieleen omituinen uni tai teatterin maalattu lavaste, joka voi hetkenä minä hyvänsä taittua kasaan.

Helmikuinen maisema Odenwaldin eteläpuolelta

Asun ja työskentelen Mannheimissa, eli suurimman osan ajasta vietän katsellen elementtirakennuksia, teollisuusalueita ja julkisia kulkuneuvoja. Luontoelementtiä siis todella tarvitaan. Ajattelin kuitenkin seuraavassa kirjoituksessa keskittyä nimenomaan urbaaniin Mannheimiin. Eli siihen asti siis, bis nächstes Mal!

Ulkosuomalaiset ja henkinen tasapaino

Vastasin aiemmin tänä vuonna erään opiskelijan työstämän ulkosuomalaisten mielenterveyttä käsittelevän gradun haastattelulomakkeeseen. Aihe itse asiassa iski kuin tuhat volttia, etenkin kun hahmotin miten keskeisessä osassa erilaiset vahvat tunteet ylipäänsä ovat kaikkien tuntemieni ulkomailla pysyvästi asuvien maahanmuuttajien elämää.

Harvat meistä ovat olleet täysin rationaalisia sillä hetkellä kun päätös ulkomaille muutosta on syntynyt - meitä on ohjannut tunne, joka on ollut niin vahva, että olemme jättäneet taaksemme kaiken vanhan totutun ja helpon. Oma läheinen ystäväni Suomesta on aina sanonut, että olen itse suorastaan pelottavan tulisieluinen, vedän täysillä päin seuraavaa haluaamani asiaa, enkä välitä riskeistä matkan varrella. Vaikka jokin asia tuntuisi järjettömältä toteuttaa, teen sen silti, mikäli vain oikeasti tunnen sitä kohtaan jonkinlaista intohimoa. Emme ole helppoon arkeen tyytyjiä. Haluamme valloittaa vuoria, pyöräillä jokilaaksoja, asua vanhan kaupungin kirkonkellojen vieressä kuulot koetuksella, juoda kolmen euron viiniä alkuiltapäivästä, kytätä viikon päästä lähteviä halpalentoja Sisiliaan, olla askeleen lähempänä hieman suurempaa seikkailua, mitä kotimaa meille tarjoaa. Haluamme että poikkeustila on elämäntyyli, eikä vain seuraava kellotettu loma. Että vuoret ovat ikkunan takana eiväkä lentomatkan päässä.

Tällaiset piirteet yhdistävät kaikkia niitä brittejä, pohjoismaalaisia ja itäeurooppalaisia, joiden kanssa olen täällä ystävystynyt. Seurueet eivät siis toden totta koostu varautuneista ihmisistä. Spontaanit illalliset, räjähtävä huumori ja hetkestä nauttiminen rakentavat todella helposti aivan tavallisinta perusarkea. Tämän seurauksena kuitenkin joutuu jokainen expat-yksilö sietämään tietynlaisia seikkailun kääntöpuolia. Kun on ryhtynyt olemaan näin avoin, on myös päättänyt asettaa itsensä erittäin paljaaksi elämän kolhuja vasten. Koko ajan on pelissä aivan valtavasti - viisumin jatkuminen, totaalisen yksinäisyyden välttäminen, you name it. Siinä missä arkiset ongelmat kotimaassa ovat aina jokseenkin handlattavissa (koska sen ympäristön yksinkertaisesti tuntee läpikotaisin), täällä olen huomannut että ihminen voi oikeastaan lisätä kaikkiin mahdollisiin kela-sotkujen tyylisiin skenaarioihin puolet lisää dramaattisuutta. Siinä missä vahingollisen parisuhteen lopettaminen on kotimaassa vaikeaa mutta silti järjestettävissä tukiverkostojen ansiosta, ulkomailla asuvalta voi vastaavassa tilanteessa pudota pohja aivan koko elämältä - eikä siis vain kuvainnollisesti.

Mielenterveys ja tunteiden hallinta ovat siis yllättävän keskeisessä osassa ulkomailla asuvan elämää, vaikka juuri tästä näkökulmasta asiaa todella harvoin edes expat-porukoiden kesken lähestytään. Ulkomaille lähtemisen motivaattoreita on varmasti yhtä paljon kuin lähtijöitäkin, mutta kotimaassa koettuihin ongelmiin se ei ole ratkaisu. Erilaiset lähisuhdeongelmat ja käsittelemättömät asiat lähinnä tuppaavat vahvistumaan ulkomailla ollessa. Silti osa meistä on täällä juuri tästä syystä. Sosiaalisen verkoston luominen tyhjästä ulkomailla on jo oma haasteensa, mutta tämän aspektin päälle ympättynä - kun olet paennut jotakin - se on varmasti vielä vaikeampaa ja paineistetumpaa.
Tietyt elämänvaiheet ja muutokset voivat myös tuntua ulkomailla ollessa osin kriiseiltä. Jos ajatellaan aivan perustavanlaatuisia kriisituntemuksia, voidaan esimerkiksi kontrollin tunteen katoamista ja turvattomuuden tunteen lisääntymistä paikantaa normaalin tuntuisista elämänkäänteistä, kun ne tapahtuvat vieraassa kulttuurisessa ympäristössä - raskaus, työttömyys, lähimmäisen sairastuminen. Kaiken tällaisen kohdalla on vähintään pieni lisävaihde silmässä.
Parisuhde on aivan oma lukunsa koko ulkomaayhtälössä. Jos lähtee toisen ihmisen perässä vieraaseen maahan, tai perustaa sen päälle uudessa paikassa oleskelunsa, suhde voi nousta epäterveellä tavalla koko elämän peruspilariksi. Olen nähnyt aivan karmeita suhdetilanteita tämän kolmen ja puolen vuoden aikana, mitä olen täällä aikaa viettänyt. Toki olen nähnyt myös paljon onnea ja positiivisuutta. Itse asiassa juuri lämmön ja rakkauden tuntemukset poikkeuksellisessa kokemusympäristössä ovat moninkertaisen oloisia, kun kyseisen suhteen ja koko yhtälön saa toimimaan. Näiden ihmisten tiedän selättävän myös jatkossa aivan mitä tahansa.

Itse olen huomannut lähiaikoina, että olen kaikesta huolimatta yllättävän herkkä ja että rauhallisuuteni ja luottavaisuuteni elämään ailahtelee myös toisinaan. Tällaisia juttuja en havainnut itsestäni koskaan kotimaassa. Kukaan meistä ei ole täysin samanlainen erilaisissa tilanteissa, ja ulkomailla asuminen muodostaa ehkä yhden valtavimmista poikkeavista konteksteista ihmiselämään. On siis enemmän kuin odotettavaa, että mielen liikkeemme tarvitsevat erityishuomiota, meidän täytyy hyödyntää itse hankkimiamme sosiaaliverkostoja ja ihan oikeasti kuunnella itseämme. En itse ollut varma, mistä ihmeestä jatkuva unettomuuteni aiheutui, mutta hankkiuduttuani eroon tietyistä henkisistä kuormista (joita en silloin sellaisiksi tunnistanut - ja siinä se, monet asiat voivat vaikuttaa tavallisilta, mutta expat-lisällä ne ovatkin todellisia kuormia), sekin ongelma poistui lähes kokonaan. Lukeudun onnekseni myös niihin ihmisiin, joiden kohdalla rakkaus ja rakastaminen ovat tuoneet äärettömän paljon hyvää omaan olotilaan. En ole pelkästään rauhallisempi ja luottavaisempi oman elämän henkisen sujumisen kannalta, vaan koko elämäni on päivittynyt astetta ylemmäs ja kaikki vain näyttää paremmalta. Ja vaikka niin pitkään en meinannut päästää koko tunnetta enää elämääni.
Lyhyenä päivityksenä siis tännekin puolelle - muutin syksyn aikana Mannheimiin omaan yksiöön kaupungin keskustaan. Se oli vaikeaa, mutta varmasti yksi elämäni parhaista päätöksistä. Nyt on lyhyt työmatka,  paljon mahtavia juttuja aivan lähellä, ja hyvä sijainti toteuttaa itseään ja tehdä mukavia asioita elämässä.

Sama tyttö, parempi elämä

Samat petivaatteet, parempi oma makkari

Omat suositukseni expatin henkisen hyvinvoinnin säilyttämiseksi ovat kaiken tämän päätteeksi lyhyesti seuraavanlaiset:
1. Harrasta liikuntaa, myös kunnolla.
2. Pidä kiinni terveellisestä ruokavaliosta, vaikka oleskelumaassasi miten tuputettaisiin erilaista roskaruokaa oletusaterioiksi
3. Vaikka alkoholi on (aina?) halvempaa kuin Suomessa, älä juo sitä liian usein
4. NAUTI upeista paikoista, joita et kotimaassasi näe
5. Nauti ystävistäsi ja siitä sosiaalisesta rikkaudesta, jota saat tutustumalla erilaisista kulttuurisista lähtökohdista tuleviin ihmisiin
6. Hyödynnä etäisyys mahtaviin lähellä sijaitseviin kohteisiin, joihin matkustaminen kotimaasta käsin maksaisi mansikoita

Eli elä ja tunne. Älä poteroidu. Älä anna negatiivisuuden kertyä. Jos niin käy, tee jotain ja muuta se.

Aloin muuten ajatella tämän kirjoituksen tekoa kansainvälisenä mielenterveyspäivänä 10.10., ja sen jälkeenkin vastaan on tullut monen monta tilannetta, jolloin aihe on ollut ajankohtainen.
Toivottavasti saatte pidettyä toisistanne ja itsestänne huolta. Valoa kaamokseen <3

Työ ei saa olla ikävää

Kevät on täällä! Joskin ehkä hieman eri näköisenä Suomessa ja Saksassa, mutta yhtä kaikki tunnelman osalta molemmissa. Tulin juuri takaisin pidemmältä Suomi-reissultani, johon kuului hiihtämistä, luistelua ja aurinkoisissa lumimaisemissa fiilistelyä. Keli vaihteli miinus kympistä plus kolmeen, mutta auringossa oli toisinaan jopa hiostavaa. SaiPan playoff-pelit, ja vielä ne jännittävimmät ja parhaimmat, osuivat myös juuri visiittini kohdalle, ja niitä tuli katsottua sekä hallissa että screeniltä.

Lappeenrannassa Saimaan jäällä

Olin jotenkin lähes liikuttunut Suomen kauneudesta. En Suomessa asuessani arvostanut talvea juuri ollenkaan, ja syynä oli lähinnä se, että sitä joutui kestämään niin pitkään, ja aina myös tiesi sen päättyvän kuukauden mittaiseen loskakauteen. Tällä kertaa pääsin vetelemään mansikat kakun päältä, ja nauttimaan talvimaisemista ja talven elämyksistä parhaimmillaan tietäen silti, että kun laskeudun takaisin Saksaan, täällä odottaa oikeastaan kesä. Suomen kevättä muistuttava aika on Saksassa usein tammi-helmikuussa, kun taas huhtikuiset päivät ovat usein jo yli 20-asteisia. Saksalaisten mielestä tämä on kevät, mutta itse lasken jo alkukesäksi. Lunta täällä eteläisessä Saksassa ei oikeastaan tule koskaan, jollei muutaman tunnin maassa pysyvää tammikuista kuurojäännettä lasketa.

Reissuni ensimmäinen kokonainen viikko meni etätöissä vanhempien nurkissa ja Helsingissä pohjoismaisten kollegoiden kanssa kolmipäiväisessä konferenssissa. Harmillisesti meille ei ollut paljon vapaa-aikaa suotu, joten en päässyt alkuperäisten suunnitelmieni mukaan näyttämään Helsinkiä ruotsalaisille ja tanskalaisille työkavereilleni. Nuo kolme päivää menivät putkessa, johon kuului esitelmiä toisensa perään ja syömistä noin parin tunnin välein :D Tiedätte ehkä hotellikonferenssit ja niiden kahvitauot normaalien ruokailujen lisäksi. Noin hienossa hotellissa en ollut aiemmin ollut, ja olisin mielelläni nauttinut huoneestani enemmänkin. Aika oli kuitenkin rajallinen. Lappeenrannassa tekemäni etäpäivät onnistuivat hyvin - netti on siellä nopea, eläkkeellä oleva isä keittelee kahvia :D ja illalla pääsee päivän päätteeksi suoraan saunaan. Aika mieletöntä, että voin viettää aikaa perheen kanssa menettämättä yhtään lomapäiviä.

Aamiaisjuttuja hotellissa Helsingin Kauppatorin kupeessa

"Mitähän tästäkin tulee" -hetki junamatkalla konferenssiin

Tämän aasinsillan kautta ajattelin vähän selventää työjuttujani. "Miten menee töissä?" on luultavasti yleisin kysymys, johon vastasin Suomessakin ollessani. Työ, jota teen, on selkeästi itselleni mieluinen, sillä asun sen tiimoilta edelleen Saksassa. Pian tulee täyteen 2,5 vuotta kyseisessä roolissa, joka on itse asiassa aika monen kollegan mielestä todellinen unelmatyö. Se on jopa niin jees, että ihminen, joka teki tätä duunia ja alkoi tuurata pomoamme hetkellisesti, valitsi mieluummin tähän työhön palaamisen pomon duunin hakemisen sijaan. Pomon rooli siis tuli hakuun hetki sitten. Puhuimme tästä töissä eräs päivä, ja näyttää siltä, ettei sitä ole kiinnostunut hakemaan ainakaan meistä juuri kukaan. Aika erikoinen tilanne, eikö ...

Ihmetyksiä ja kavereita töissä

Se, mikä tekee juuri omasta työstäni ( kuin myös kollegoiden - meitä on iso tiimi saman roolin työntekijöitä yhdessä kerroksessa) tykkäämisen arvoisen, jakautuu moniin pikkusyihin. Työyhteisömme on aika nuorekas ja yleishabitukseltaan positiivinen, ja koen oikeasti, että kun menen töihin, menen näkemään kavereita. Lisäksi tilanteeseen liittyy sellainen hupaisa seikka, että teknisesti ja muutenkin meille tarjottujen resurssien osalta meneillään on toisinaan tietynlainen pieni kaaos. Jokin ei toimi maanantaina, toinen juttu ei toimi tiistaina, julkinen liikenne jumittaa keskiviikkona, sähköt menee poikki torstaina ja perjantaina on vain yleinen mitä helvettiä -päivä. :D Kun sisäistää tarpeeksi hyvin, että monet asiat voivat joskus olla levällään, ja se _ei ole kenenkään meidän vika_, eikä meiltä voi odottaa näiden sekoilujen osalta minkäänlaisia sankaritekoja, saavuttaa aidosti rennon työasenteen ja fiiliksen, joka pitää loitolla burn outista vaikka ihmisen loppuelämän ajan. Kenenkään ei tule tehdä mitään muuta kuin se, mikä on mahdollista. Jos jokin jarruttaa työtä, mutta emme voi sille itse mitään, on annettava sen tahon, joka asialle voi jotakin, ottaa siitä mahdollisesti koituvat haitat niskoilleen.
Mielestäni tämä asenne on koko porukalla todella hyvin hallussa, ja se luo todella vahvan positiivisen pohjan aivan jokaiseen työpäivään. Tärkein ohjenuora työssämme on se, että sen tärkeys on ymmärrettävä, mutta sitä ei saa ottaa henkilökohtaisesti. Jos minua turhauttaa jokin asia töissä, koen että kulloisenkin turhautusta aiheuttavan prosessin kehittäjä ansaitsee negatiivisen ajatuksen, minä henkilönä en pätkääkään. Totta kai porukkaan kuuluu aina joitakin happamampia tapauksia, jotka eivät vain pääse omasta turhautumisestaan yli, tai antavat asioiden kasautua henkilökohtaiselle tasolle, mutta pääasiassa kaikki ovat jo tietoisia näistä henkilöistä - tämä on se, miten he toimivat - ja pitävät heitä poikkeuksina. Heidän negatiivisuutensa täytyy vain sivuuttaa, ja se on myös tärkeä taito.

Tämä yhteisö osoittaa sen, että lääkinnällisten laitteiden parissa tehtävää työtä ei pysty tekemään jos on säännöllisesti täynnä ärsytystä. Jokaisen vastuulla on ajaa se pois, ei päästää sitä sisään. Sydämesi on niin sanotusti oltava keveä. Tehtävänämme on kohdata ihmisiä, jotka pitävät käsissään laitetta, joka parhaimmillaan säätelee heidän kokonaisvaltaista terveydentilaansa. Se ei yksinkertaisesti käy päinsä, että hihat ovat palaneet viisi kertaa viimeisen tunnin aikana, ja sitten alat jutella asiakkaan kanssa. Lisäksi se negatiivinen energia, mitä tällä tavalla levittää, on sata kertaa vaarallisempaa kuin monet muut asiat.
Ja tästä itse asiassa puhutaan ja kysytään kehityskeskusteluissa eniten. Miten hyvin ihmiset ympärilläsi voivat, ottaako kukaan asiat liian vakavasti, voiko joku huonosti. Se, että emme anna toimimattoman softan näkyä yleisfiiliksessä tai asiakaskontaktissa, on oleellista. Se, että emme yritä ottaa syitä niskoillemme myöhästyneistä junista, on sijoitus omaan hyvinvointiin. Se, että emme yritä ottaa kaikkea vakavasti, tarkoittaa että olemme työssämme 100% vakavissamme.

Monelle meistä, myös minulle itselleni, yksi suurimmista eduista on etätyömahdollisuus. Omalla kohdallani nykyinen yhdistelmä hipoo täydellisyyttä. Etätyöpäivinä oma vapaa-aika lisääntyy usealla tunnilla matkustuksen jäädessä pois yhtälöstä, ja uniongelmaisena saan kullan arvoisen lisätunnin unta. Toisaalta ehdin alkaa kaivata ihmisiä toimistolla, koska siellä on oikeasti ystäviäni. Näin ollen joka kerta kun tulen Mannheimin kampuksen ovista sisään tehtyäni edellisenä päivänä töitä kotona, olen tietynlaista positiivista odotusta täynnä. Kun taas olen matkalla kotiin pitkän ja paljon vaatineen työpäivän jälkeen, olen täynnä rauhaa ja onnea, sillä tiedän, että seuraavana aamuna ei tarvitse herätä junaan. En stressaanu missään vaiheessa. Jokaisessa tilanteessa on jotakin hyvää. Olen kieltäytynyt päästämästä mörköjä sisääni, ja se on toiminut hyvin. Fyysisen terveyden osalta olen jo saanut aivan riittävästi dunkkuun, miksi siis lisäisin ehdoin tahdoin joukkoon minkäänlaisia henkisiä haasteita.

Kotitoimisto

Töiden osalta elämä on käytännön tasolla todella mukavaa juuri nyt. Kun teen hommia kotoa, olen rentoutumassa jo 5 minuuttia vuoron loppumisen jälkeen. Saatan olla puistossa afterworkilla kavereiden kanssa, kahvilassa, tai menossa junalla iltaretkelle Speyeriin. Lounastauoilla otan pyörän alle ja käyn opiskelijaruokalassa edullisella lounaalla, missä muut jo minua odottelevat.
Mannheim-päivinä menemme usein töiden jälkeen johonkin istumaan, mikä on todella kivaa. Arvostan Mannheim-Germersheim-maisemien vaihtelua, mikä samalla vähentään tietynlaista samanlaisuuteen ja tylsyyteen vaipumista.

Tällaista täällä siis on. Jos tekee mieli kysellä lisää, jättäkää vaikka kommentti tuohon alas : ) Adjö ensi kertaan!