Maisemapyöräilyä ja -kiipeilyä Nahe-laaksossa

Enpä ollut muuten kuullutkaan Nahen jokilaaksosta näiden yli neljän vuoden aikana mitä olen ehtinyt eteläisessä Saksassa asua. Viinipeltoja, vuoria, peltoja, hyviä pyöräteitä - ja kaiken lisäksi vain parin tunnin junamatkan päässä kotoa. Olin siis suu napsaen polkulihakset viritettynä pakkaamassa satulalaukkua ylipainavaan pyörääni, kun olimme saaneet reissun päivämäärät lukittua. Kuten Mosel-pyöräretken aikaan, kohtasimme toki taas kerran saman majoitusongelman. Olimme noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä liikkeellä, ja tuolloin jo aivan kaikki reittimme varrelle jäävät majoitukset olivat täyteen buukattu. Kaikki paitsi yksi, joka siis valikoitui vain tämän takia. En tule ikipäivänä ymmärtämään tähän kulttuuriin kuuluvaa ylikuumottavaa suunnittelun tarvetta. Kaikki, siis aivan kaikki, etenkin majoituksiin liittyvät varaukset, on päätetty vuosi ennen itse tapahtumaa. Työelämässähän lomat pitää monesti päättää ja varata lokakuussa seuraavalle vuodelle, ja tässä vaiheessa tämä hillitön suunnittelumylly alkaa. Mallorcalle pääsiäiseksi, helluntaiviikoksi pyöräilemään, elokuussa neljään eri camping-kohteeseen. Toki, 85 miljoonaa ihmistä lomarulettia pyörittämässä tuo kaikkeen oman lisänsä volyymin osalta. Spontaaneja lomia ei kuitenkaan tunnuta kulttuurisesti harrastavan. No joo, itse harrastan, ja tässä siis taas yksi sellainen.

Kuten Mosel-pyöräretken kohdalla, siirtyminen alkupisteeseen tehtiin regio-junalla, koska sinne saa tuoda pyörän maksutta kyytiin. Menimme siis Mannheimista Mainzin kautta Idar Obersteiniin, jossa parkkeerasimme fillarit keskustaan, söimme pinenessä majataloravintolassa perinteisen Spieß-mestarin (avotulivartaisiin erkioistunut hemmo) annokset, kapusimme Obersteinin linnalle, ihmettelimme hieman "parantavien kivien" bisnestä pääkadulla ja siirryimme lopulta pyörätielle. Kaunis kaupunki, ja onnistunut profiloitumaan jalokivien kautta, eikä muiden Nahe-joenvarsikaupunkien tavoin viinien.

Puhutaanpa muuten viinistä. Osasin vuosi sitten erottaa jotakuinkin kuivan, puolikuivan ja makean valkoviinin. Nyt hifistelyni on karannut käsistä sille tasolle, että erotan sitruksisen ja mineraalisen yleismaun lisäksi muun muassa erilaisia hapokkuuden asteita. Mitä ihmettä? No mutta, täällä on aika hyvä harjoitella. Viini on aina paikallista, se on yleensä suorastaan absurdin halpaa, ja siihen tulee luoneeksi tietynlaisen, aivan erilaisen suhteen. Ei siis trippisenä toteamuksena, vaan oikeasti, kun viinipeltojen läpi pyöräilee, kun niitä katsoo ja aistii. Hellepäivänä kakkupalan kylkeen nautitulla kylmällä viinilasillisella on läheltä löytyvä elinkaari ja tarina.

Pyörätiekyltit johdattivat Nahen vartta pitkin Hellbergin kanjonimaisen louhikkoalueen ja lukemattomien viinipeltojen kautta erilaisiin pikkukyliin. Merxheimissa olisi ollut viinifestivaalit, mutta hieman liian myöhään illalla. Teoretisoimme mahdollisuudella ottaa sinne taksin myöhemmin majapaikaltamme, mutta eipä siitä kyllä mitään tullut, kun olimme niin rättipoikki helteessä pyöräilyn jäljiltä.

Juuri ennen majapaikkaan pääsyä vastassa oli pyöräretkien ultimaattisin kauhuskenaario: pyörätie on sama asia kuin autotie. Aluksi ehkä vähän kauhistuin, mutta onneksi homma oli suunniteltu niin, että kyseessä oli hieman syrjäinen viini-istutuksille johtava tie. Tässä kohdassa, siis juuri ennen maalia, pidimme tauon kiipeämällä vuorennyppylälle. Oli ehkä hieman kummallinen idea valmiiksi aivan läpihiessä (niin siis tuon päivän lämpötila oli 31) lähteä kapuamaan tiukkaan ylämäkeen porottavassa auringossa vailla minkäänlaista puiden tuomaa suojaa. Mutta maisemat ja huipulla odottava paikka olivat kyllä kaiken tämän arvoisia. Iltasnäkkinä tuolla tuli lisäksi syötyä viini-istutusten siimeksessä mitä muutakaan kuin viinirypäleitä. Siinä tosin huomasi konkreettisesti, miten jalostetut markettirypäleet ovat tulleet pitkän matkan alkuperäisestä aidosta rypäleestä. Tämän reissun aikana tuli syötyä aika paljon viinirypäleitä suoraan pensaista. Niissä on kovahko ja paksu kuori, isoja siemeniä ja uskomattoman makea maku. Ne ryypäleet, joihin olemme normiarjessa tottuneet, ovat jotakin aivan muuta.

Majoitus oli aika perus kylätavaraa - vanhan tupakanhajun marinoima aula vailla mitään raflaa tai juoma-automaatteja. Suihku oli kyllä niin tarpeellinen, että edelleenkin fiilistelen sitä tunnetta. Kylä itsessään (Niederhausen) oli _niin_ pieni, että enemmänkin tuli mieleen asuinalue tai lähiö. Kaksi ravintolaa, toinen kiinni jo ysiltä ja toinenkin suostui juuri ja juuri valmistamaan vielä pizzan. Ei kauppoja tai edes huoltsikkaa. Pyörät olivat hyvässä turvassa pihan telineessä.

Seuraavan päivän agenda oli Rotenfels, "punajyrkänteet". Pyöräiltiin aamiaiselle Bad Münster am Stein-Ebernburgiin, ja jo matkalla pystyi pyörän selästä käsin ihmettelemään tuon luonnonmuodostelman suuruutta. Kallioaines on punertavaa, ja seinämä on paikoin täysin pystysuora, eikä siihen ole pystynyt muodostumaan polkuja. Huipulle kiivetään kiemuraisia teitä viinipeltojen kautta.

Ensin oli kuitenkin pakko suorittaa hieman matalampi nousu Rheingrafensteinille, niin sanottu harjoitusnyppylä ennen Rotenfelsiä. Näimme tämän vuoren aamiaispaikasta käsin ja päätimme aloittaa sillä. Polulle pääsemiseksi täytyi hieman yllättäen ensin suorittaa lossilla pieni vesistöylitys. Tuo paikka Rheingrafensteinin juurella oli aivan uskomattoman nätti ja idyllinen, ja lossin kyydissä oli todella uniikkia istuskella. Nousu itse huipulle oli varsin hikinen, vaikkakin tuo puoli jokilaaksoa oli varjossa. Huipulta löytyi vanhoja linnanraunioita ja virallinen näköalapaikka. Ja kuten aina, alas tuli lasketeltua puolet nopeammin kuin ylös.

 Seuraavaksi sitten vihdoin Rotenfelsin valloitukseen. Ensimmäiset vajaa sata metriä nousimme pyörillä. Lukitsimme ne viinipellon laitaan ja jatkoimme istutusten väleistä puikkelehtien kohti metsäosuutta. Tässä vaiheesa oli niin uskomattoman kuuma, eikä itselläni hattua (ajattelin, että koska kyseessä on pääasiassa pyöräreissu, niin kypärähän ajaa tämän asian... fail), että ainut järkevä veto oli t-paidan askartelu hellepäähineeksi. Huipulle päästiin, ja maisemat olivat kyllä melkoiset. Tällä kertaa tosin kaiteen takaa avautuva aivan täysin pystysuora pudotus hieman karmi rautahermoistakin vaeltelijaa. Paikka oli kuitenkin spektaakkelimaisen kaunis kaikkine maisemineen.

Kuten kaikilta näköalapaikoilta, myös täältä löytyi pieni ravintola. Yleensä nämä on hinnoiteltu aika reteällä kädellä, joten odotin kahvini maksavan noin neljä euroa. Mutta mitä ihmettä, kaikki oli aivan käsittämättömän halpaa, ja yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että 0,2L paikallista Nahe-Rieslingiä maksoi 2,20€. Viini oli halvempaa kuin kahvi.

Matkalla alas tuli kerättyä makeita ja tasaisesti vastaan tulevia karhunvatukoita. On erikoista, miten täällä punaviinimarjat ovat suurinpiirtein luonnon kultaa ja maksavat viisi euroa rasia, kun taas Suomessa punaviinimarja on totaalinen spämmimarja, joihin lähes jokainen pääsee jotenkin ilmaiseksi käsiksi. Täällä karhunvatukat taas ovat jokseenkin tässä roolissa.

Kuvan keskiössä ei siis to-die-for tyylikäs vyölaukku a.k.a fanny bag, vaan tuoreet marjat (kuvan suunnittelu 2/5)

Viimeinen pyöräilyetappi vei Bad Kreuznachiin. Oli mukava nähdä hieman isompi Nahen varrella sijaitseva kaupunki ja huomata, että joki on tuotu osaksi keskustan elämää. Juna vei takaisin Mannheimiin Mainzin kautta kovasti ruskettuneet ja nestetasapainoltaan ailahtelevat matkaajat. Jälleen uusi ihana paikka nähtynä, ja tällä kertaa voin todeta että menemme melko varmasti takaisin Nahe-laaksoon, kenties ihan vain päiväreissulle joulumarkkinoiden aikaan. Niitä viinejä on vain ostettava. Nyt satulalaukkua ei viitsinyt lastata kovin raskaasti.

Kielinörtti tiesi vasemmanpuoleisen rakennuksen olevan köysipunomo. Ajatelkaa - köysipunomo! Jostain ne köydetkin tulee, jostain ne isot kauppaketjutkin ne ostaa.

Eli kyllä, haluan kaikkien täällä päin vaikuttavien tai tänne matkailua suunnittelevien harkitsevan jokilaaksoissa vierailua. Neckar, Mosel tai Nahe - kaikissa on omaleimainen oma juttunsa, oma kulttuurinsa ja ajaton tunnelmansa. Joki, vuoret ja metsät yhdistävät meidät aiempiin sukupolviin ja tarjoavat jotakin kaikille. Jos ei jaksa kiipeillä tai pyöräillä, voi keskittyä kaupunkien rantaterasseilla istumiseen tai mennä vaikka polkuveneilemään.

Täällä kaikki muuten varsin hyvin. Terveenäkin on tullut päällisin puolin pysyttyä, ja pikkuhiljaa soisi jo syksyn tulevan. Katsotaan miten pitkälle sitä saa tänä vuonna odotella. Suomi-visiitit on muuten myös varattu (kunnon easter egg -upotuksena äidilleni - kuitenkin luet tätä!): 13.10.-22.10. ja 13.12.-30.12. 

Bis zum nächsten Mal !

Schwarzwald! A.k.a mennääks metsään

Schwarzwald on ehkä Saksan tunnetuimpia turistikohteita heti Berliinin jälkeen. Luontokohdetta etsivälle se on itse asiassa niin oivallinen, että monet muut puhutummat eurooppalaiset postikorttipaikat saattavat jäädä kakkoseksi - henkilökohtaisista preferensseistä tietenkin riippuen.  Myös kauempaa tuleville turisteille huolella brändätty "black forest" tarjoaa luonnonpuistoalueita, valmiita vaellusreittejä, kunnon korkeuseroja, vuoria, laakeita peltoja ja saksalaisittain harvinaisesti myös järviä laaksojen pohjalla. Teimme viime viikonloppuna kahden yön mittaisen käväisyn Schwarzwaldin alueelle keskittyen Feldbergiin, alueen korkeimpaan huippuun. Feldberg yltää 1493 metriin ja on Alppien ulkopuolelle lukeutuvista alueista Saksan korkein kohta.

Lähdimme suoraan töistä junalla Freiburgiin perjantai-iltana. Reilu tunnin matka Mannheimista ei tuntunut liialliselta ponnitukselta, ja paikan päällä oli saapuesamme vielä valoisaa. Freiburg itsessään oli jo tuttu päiväreissulta, jonka tein vaihdossa ollessani vuonna 2013. Hyvin heidelbergmainen kokemus - opiskelijakaupunki, humanistiyliopiston liberaali tunnelma, nuoria ihmisiä bisset kädessä istuskelemassa vanhan kaupungin katukivetyksellä 27-asteisessa hämärässä kesäyössä, hyvin säilyneitä historiallisia aukioita ja rakennuksia, joenvarsihengailua ja mikropanimo-olutta. Tuona iltana sattui olemaan kaupunkifestari (täällä etelässä on juuri nyt kaikkien ulkoilmatapahtumien sesonkiaika), joten se toi vielä letkeämmän tunnelman katukuvaan. Freiburg valikoitui yöpymispaikaksi siksi, että siitä oli huomattavasti mukavampi lähteä kohti Schwarzwaldia suoralla junayhteydellä. Ja samalla sai pientä kaupunkifiilistelyä luontoreissun oheen.

Koska lähestyimme maantieteellisesti Sveitsiä, pääsin kokemaan aamiaisella sveitsiläislähtöisen birchermüslin, eli vähän tuorepuuroa muistuttavan jogurttimyslisekoituksen. Valitettavasti tämä ei kohdallani osunut maaliin, ja tuotteen maustamattomuuden takia tunsin syöväni biojätettä. Ei se mitään, söin sen silti, ja tämä ilmeisesti teki osansa ihmisen ravitsemisessa, sillä seuraavan kerran tarvitsi syödä vasta illalla.
Tästä suoraan, vielä aamun puolella, aloimme siirtyä Feldbergiin kohti seuraavaa hotellia. Jo puoleen päivään mennessä kamat oli siirretty uuteen huoeneseen, urheilukamat puettu päälle ja lappeenrantalaiset siirretty vuoripolulle.

Reitin alku tuntui melkoiselta pätsiltä, koska elämme Saksassa jälleen kuuminta kesää ja lämpötila on lähiviikkoina huidellut 30-40 asteen välillä. Kun huippua lähestyi, alkoi olo helpottua viileiden ja jopa kylmien ilmavirtausten myötä. Aivan huipulla oli jopa lunta pohjoisrinteessä.

Feldbergin huippu on siis korkealla, mutta se tuntuu valtavalta, laakealta kentältä. Teletappimaa on aika hyvä vertaus, kuten kaksi Instagram-kommenttia ovat jo vihjanneetkin. Huipulla on sääasema, penkkejä ja polkuja, joita pitkin huippua voi kiertää ja katsella maisemaa eri vinkkeleistä.
Reittimme jatkui tästä vielä noin 10 kilometrin verran, ja seuraavaksi päädyimmekin aivan ihmeellisiin peltomaisemiin. Reittiin sisältyi muun muassa lehmien välistä pujottelu, siis oikeasti saman aitauksen sisällä lehmien kanssa! "Kun et vaan kato sitä silmiin," oli ihan hyvä ohje, kun kävelin noin 20 sentin päästä jäätävän kokoista kantturaa, joka tuntui nimenomaan pyrkivän katsekontaktin luomiseen. Lehmiä oli aivan älytön kasauma juuri tuossa kohtaa peltoa, polun molemmin puolin, joten niitä ei tosiaan voinut kiertää mitenkään. No ei se mitään, nisäkäs nisäkkäälle, selvisimme molemminpuolisen rispektin avulla.

Vaalea rivistö taivaalla = Alpit (ei pilvet, kuten aluksi itse luulin)

Fellow lehmäihmettelijöitä reitillä

Lehmäin luota päädyimme pitkälle ja aivan upealle metsäosiolle. Puiden välistä pystyi havaitsemaan, miten korkealla oli, mutta silti tunsi olevansa kunnon siimeksessä. Välillä vastaan tuli lumivyöryjen puuttomaksi raivaamia kohtia. Reitti vei myös Feldsee-järven rannalle. Tämä järvi oli osittain totaalinen mysteeri, koska siellä ei saanut uida. Vesi itse oli hyvää ja puhdasta, mutta se oli vain kielletty. Aika saksalaista toimintaa. Logiikka tällaisissa on aina se, että jos jotakin sallitaan, se muuttaa kaiken, koska sitten sinne alkavat tulla kaikki. Se ei ole enää hiljainen ja kaunis luonnonjärvi, vaan sen jokaisella neliömetrillä on rantapyyhe, saksalainen seurue kaljakoreineen, autoja parkissa miljoona, ja luonnonläheisyys kaukainen muisto vain. Niin tämä maa valitettavasti toimii. Jos jonkin sallimista rajoitetaan, joko työelämässä tai vapaa-ajalla, syy on aina: "Koska muuten kaikki muutkin."

Oli tosi hyviä yrityksiä ottaa automaattilaukaisimella yhteiykuvia järvestä. Ei ihan 10 sekuntia riittänyt :D 

Mutta toki tuollakin järvellä joitain satunnaisia kävijöitä oli uimassa. Totesimme, että eihän täällä mitään järvipoliisia ole... Mutta toisaalta, ei täällä koskaan tiedä. Järvipoliisi kuulostaa ammatilta, joka todellakin on olemassa, ja johon käydään 4 vuoden ausbildung, johon sisältyy happamien ilmeiden ja puskakyttäysasentojen harjoittelua. Onhan nyt jo kahdedsti käynyt niinkin, että jonkin sortin puistopoliisi on tullut hajoittamaan piknikkini, koska vilttiä ei saa kaikissa puistoissa levittää. (Ja taas: koska muuten kohta kaikki tekevät niin ja paikka näyttää levottomalta)

Tässä kohtaa reitti oli lähes päätöksessään, ja kävelimme suoraan hotelliin, jossa sauna-aikaikkuna oli juuri meneillään. Olimme jo valmiiksi repeilleet huolella Wellness-alueen mainoksille hotellin nettisivuilla - luvassa pitäisi olla valkoisia lepotuoleja, saunoja, luonnonläheisiä puukoristeita ja ... omenoita. Kaikkien pyyhkeiden päälle oli mainoksissa laitettu omena. Eipä siinä mitään, sillä kun astuimme tilaan sisälle, ensimmäisenä vastassa oli sitruunavettä, rauhoittavia teelajikkeita, MYSLIÄ ja niitä hedelmiä. Ymmärrän kyllä, että tietyt käsitteet liitetään terveyteen, mutta jos menen saunaan, ei mielessäni ole se, kumpaan kylpytakin taskuun laitan kiivini.
Saunat olivat perinteisiä saksalaisia sekasaunoja, mutta luojan kiitos ilman saunamaisteria. Normaalisti siis joku veden heittoon vihkiytynyt henkilö käy viskaamassa parfymoidut liuokset kiukaalle aina vartin välein. Nyt saimme onneksi itse tehdä kaiken. Täytyy sanoa, etten vieläkään oikein ole totaalisen kotonani sekasaunoissa, jossa en tunne osallistujia. Kavereiden ja opiskelujärjestön kanssa sekasauna on totta kai maailman normaalein asia, koska henkilöt ovat tuttuja, mutta täysin tuntemattomat heebot saunaseurana eivät välttämättä vain ole oma juttuni. Toisaalta tuolla tavalla sitten pariskunnat voivat osallistua koko hommaan yhdessä eikä missään kohtaa tarvitse erkaantua.

Seuraavana aamuna edessä oli ehkä yksi parhaista hotelliaamiaisista ikinä. Erittäin paljon kaikkea - proteiinia, raikkaita asioita ja kahvia. Edes sakkokierros biojätemysliä ei jättänyt traumoja hyvän munakokkelin neutralisoidessa sen vaikutuksen. Päätimme viettää alkavan sunnuntain Schwarzwaldin turistikylässä eli Titiseessä. Nimi on tosiaan Titisee. Paikka on nimetty järven mukaan, joka on kylän keskellä ja jossa SAA uida. Hurraa. Tuli uiskenneltua ja makailtua rannalla pari tuntia, minkä jälkeen vuorossa olivat pakolliset Schwarzwald-kliseet kuten Käkikellojen ihmettely ja Schwardwald-kakun syöminen. Sitten olikin jo aika siirtyä asemalle ja ottaa juna takaisin kohti Freiburgia ja siitä kotia kohti. Tietenkään säädöltä ei vältytty 38-asteisessa Saksan kesässä, mikäli siihen liittyy pätkääkään valtion rautatieyhtiö. Juna hajosi kesken reitin, lipputyyppi salli ainoastaan paikallisjunat, jatkoyhteydet olivat hanurista ja päädyimme näin ollen ostamaan kokonaan uuden lipun nopeimmalla mahdollisella suoralla junalla. Pieni vastoinkäyminen siis, mutta onneksi vasta lopussa.

Otin salaa. En mitenkään kyylännyt.

Tällaista tulen vielä joskus kaipaamaan - upeisiin paikkoihin suuntautuvia viikonloppulomia, joita voi toteuttaa lyhyellä varoitusajalla ja pienellä budjetilla. Seuraavaksi sitten vielä korkeammille vuorille Itävaltaan, mutta ehkä sitä ennen vielä jotain pientä mukavaa lähempänä kotoa. Viikon päästä suunta on koto-Suomeen, mitä kyllä odotan erityisen paljon. Haluan vain ne viileät kelit, paremmat unet ja mökkisaunan. Eli siis, auf wiederschreibenia hetkeksi taas!

Itäisen Saksan kaupunki- ja luontokohteet

Unohtui muuten aiemmin raportoida retkestä itäiseen osaan tämänhetkistä asuinmaata. Tarjoilen siis nyt pienen loikkauksen huhtikuuhun, vaikka ehdin jo kertoa Moselista, joka tapahtui tämän jälkeen.

Kuten olen aiemminkin maininnut, rakastan kaikenlaista ulkona urheilua Saksassa. Pyöräily on uusi juttu, mutta kestosuosikki eli maastossa vaeltaminen tai hölkkääminen on pysynyt mukana aina vuodesta 2015 asti. En ollut juuri edes ajatellut itäistä Saksaa mahdollisena kohteena, koska etäisyys sinne on kuitenkin aikamoinen, eivätkä junayhteydet ole kamalan käytännöllisiä Mannheimin suunnasta. Mutta elämään voi aina silloin tällöin tupsahdella uusia yllättäviä asioita - kuten kumppani joka ei inhoa autoilua. En siis itsekään ole mikään fanaattinen autoilun vastustaja, mutta kun satun tietämään, miten ruuhkaisia ja hektisiä paikkoja saksalaiset autobahnit ovat, en ollut innostunut aiheesta. Tuhatta ja sataa kaahaavat rekkojen väleistä pujottelevat metallimonsterit saavat lähinnä stressikäyrän nousemaan, vaikka istuisi pelkästään kyydissä. Mutta koska kuskia ei haitannut, totesin että koitetaan nyt ainakin tällä kertaa.

Road-trippailu alkoi siis Mannheimin Käfertalin autovuokraamosta, ja päättyi ekana päivänä Weimariin. Sen verran muistamme historian tuntien sisällöstä, että totesimme mestan merkittäväksi osaksi Saksaa. Schiller ja Goethe elivät Weimarissa ja jälkimmäinen halusi tulla sinne takaisin vielä viimeiselle leposijalleen.

S&G

Kampuksen kulmilla

En tiedä mielletäänkö Weimar vielä virallisesti idäksi, mutta sopiva välietappi siitä saatiin. Tykkään myös yöpyä pienehköissä majataloissa, ja juuri tällainen löytyi Weimarista. Onko muille suomalaisille muuten käynyt tätä skenaariota ulkomailla - olet aamiaisbuffetissa hotellissa, kahvi tarjoillaan siten että se odottaa termoskannussa pöydän keskellä, katsot muiden juovan ehkä yhden kupin, kahvia jää näin kaikilta pöytäkunnilta yli. Alat itse juoda kupin, toisen, kolmannen... Ja pian huomaat että oma kannusi on jo tyhjä. Tilanne, jossa pyydetään uutta kannua, on niin harvinaislaatuinen, ettet tiedä kuuluuko sinun hävetä vai olla ylpeä itsestäsi.
Weimar-suositus: Shwartzbierhaus

Seuraavana päivänä oli tarkoitus saapua Dresdeniin, mutta pääsimme sinne vasta aika myöhään, koska halusimme pysähtyä ensin Bad Berkaan pienelle metsäkierrokselle ja tekojärvelle, ja tämän jälkeen Jenaan lounaalle. Kanssamatkustajaltani voi tosiaan kysyä lisätietoja aiheesta Jennan kanssa Jenassa, ja mikä siinä on erityisen hauskaa. Itse tyydyn vain toteamaan lyhyesti: Kiitos vohveleista, Jena.

Dresdenissä oli siis jo pimeää, kun pääsimme lämäisemään laukut hotellihuonnen lattialle. Tällä kertaa valitsimme ketjuhotellin, joka sijaitsi Neustadt-kapunginosassa, eli joen toisella puolella keskustaa nähden. Itse tämäkin alue oli todella viihtyisä ja persoonallinen, ja tuona loppuiltana keskityimmekin vain siihen.

Dresdenin aamuun kuului kävely Elbe-joen rantaa japanilaisen puutarhan kautta kohti keskustaa, joka yllätti oikeastaan aika isosti. Paikka oli ehdottomasti kaiken hypetyksen arvoinen, ja erityisesti sen pääkaupunkimaisuus ja kaiken mahtipontisuus tuli hieman puskista. Sama fiilis kuin Roomassa tai Pariisissa, mutta toki Dresdenin omaan tyyliin. Kun kaupunki on lähes täysin tuhoutunut ja uudelleen rakennettu vanhaa mallia ja tunnelmaa uskollisesti noudattaen, on lopputulos todella omalaatuinen.

Saksasta harvoin löytää siideriä, mutta kun löytää, löytää toki tätä pahinta

Kaikki Saksin kuningaskunnan hallitsijat aikojen alusta muraaliin kuvattuna

Toisen Dresdenissä vietetyn yön jälkeen siirryttiin kaupunkilomailusta suoraan luontoon. Sächsische Schweitzin vuoristoiset maisemakuvat olivat jo tuttuja, joten olin tässä vaiheessa jo aika malttamaton ja halusin vain jonnekin kielekkeelle kunnon hikisen nousun jälkeen nauttimaan tuulen vireestä. Kurort Rathen oli yksi niistä paikoista, jotka olivat totaalisen loppuun buukattuja, joten sinne majoittumiinen ei onnistunut. Onneksi päätimme silti mennä sinne päiväksi tekemään ensimmäisen pienimuotoisen patikoinnin. Paikka oli todella turistinen, etenkin päänähtävyyksien osalta, mutta jos jaksoi painaa etappien välimaastot kävellen, sai toisinaan ihan jopa aivan omaa rauhaa luonnossa.

Rathen on kaunis ja pieni idyllinen kylä Elben varrella, ja kylän kaduilta pääsee suoraan luonnonpuiston metsäpoluille. Tosin itsestäänselvimmät saapumisväylät itse paikkakunnalle johtavat joen "väärälle" puolelle, kylän vastarannalle. Ja yllätys, yllätys, siis oikeasti yllätys, joen yli ei mene siltaa. Lastauduimme siis lauttaan, joka seilasi noin kymmenen metrin matkan kylän varsinaiselle puolelle. Alun wtf-olotilan jälkeen tämä oli oikeastaan ihan hauska kokemus.

Paikallista bisnestä tukemassa

"Vesillä", eli lautassa muutaman minuutin verran

Luonnonpuisto-osiolla oli muutama kunnollinen nousu, paljon kielekkeitä ja lisäksi luolastoja ja kalliosyvennyksiä, joihin oli tehty polkuja ja asetettu tikkaita. Kaikki luolamaiset polkuosiot olivat ihanan raikkaita kuumana kesäpäivänä, ja viileän kostea ilma tuntui painuvan ihoon. Tälle minivaellukselle tuli pituutta hieman yli 10 kilometriä.

Päivän päätteksi päästiin seuraavaan majapaikkaan, Burg Hohnsteiniin, joka onnistui kirvoittamaan sekä ihastuksen että totaalisen repeämisen. Tämä oli absoluuttisen viimeinen paikka, joka Sächsische Schweitzin alueella oli vapaana, eli mitään sen kummempaa syytä sen valintaan ei ollut. Oli toki hienon kuuloista, että majoitus on linnassa, mutta saatoin hieman ihmetellä, miksi yksi yö maksaa vain 25 euroa per henkilö. Kiemurteleva vuoritie johti kylään, joka oli kirjaimellisesti kukkulan päällä, ja kyllä, siellä oli myös linna. Jo pelkästään huoneeseen vievä käytävä palautti kuitenkin vahvasti mieleeni leirikeskuskokemukset lapsuudesta, ja oven takana toden totta odotti autenttinen leirikeskushuone, askartelupöytää unohtamatta. Sänkypaikkoja oli jopa viisi, koska asiaan kuuluva kerrossänky löytyi huoneen nurkasta. Mutta kyllä tästäkin selvittiin, ja paikka itsessään oli todella uniikki ja kaunis. Verhoja ei tosin ollut, joten ne tuli improvisoitua täkeistä.

Seuraavana aamuna oli vuorossa itse pääpäivä, eli varsinainen +20km metsä- ja vuorivaellus. Vaikka olimme todella aikaisin liikkeellä, saimme tasan viimeisen autopaikan Lichtenhainerin vesiputouksen luota, josta valmiiksi katsottu reitti alkoi. Normaalisti 20 kilometrin haikit eivät ole mitään sen kummempia, ja siksi ajattelinkin tämän menevän kuin vettä vaan. Kuinka väärässä olinkaan. Nousut olivat niin tiukkoja, niitä oli paljon, eväissä ei ollut ihan tarpeeksi nopeasti imeytyvää hiilihydraattia... Monet tekijät saivat kokonaisrasituksen tuntumaan noin kaksinkertaiselta verrattuna normaaleihin 20 kilsan setteihin, joita olen tehnyt. Reittiin kuului muutamia kohokohtia, jotka olivat tietty aina turistisia, ja sinne yleensä pääsikin myös autotietä pitkin. Mutta varsinaisessa metsävaelluksessa sai Rathenin tavoin olla hyvin rauhassa. Piti vain varoa ettei lipsahda Tsekin puolelle, jos päättää vain seurata valmiiksi viitoutettua vaellustietä orjallisesti (oma reittimme pysyi Saksan puolella).

Kalliot ja vuoret, joita reitin varrella kavuttiin ja nähtiin avautuvan, olivat jotakin aivan uskomatonta. Ehkä loppua kohden olisin vielä arvostanut vuoreen hakattuja tikkaita tai kallioseinään kiinnitettyjä kiipeilytappeja enemmän, jos en olisi keskittynyt niksauttamaani nilkkaan tai yleiseen väsymykseen. Evästaukojen kanssa olimme reitillä noin kahdeksan tuntia. Valmis reitti löytyi Komoot-nimisestä apista, joka oli aiemmin osoittautunut hyväksi kokemukseksi. Tällä kertaa se tarjoili ainoastaan yhden yllätysmomentin - Valmiiksi poluksi merkattu osio oli todellisuudessa kahden kallion välissä kulkeva tappirivistö (kuva alla), via ferrata. Tästä olisi ollut ihan mukava saada jonkinlainen esitieto, vaikka kyllä siitäkin jälleen selvittiin. Tiesimme reitin olevan vaativa (sovelluksen luokituksen mukaan) mutta koska nämä arviot ovat kokemuksen mukaan olleet monesti aika liioiteltuja ja koska lisäksi koemme olevamme aika urheilullinen pariskunta, ei tuo luokitus aiheuttanut sen kummempia toimenpiteitä. Ehkä ensi kerralla hieman paremmalla selvitystyöllä :D Adrenaaliinit pääsivät aika kattoon kyseisen laskun myötä.

Seuraavana aamuna olivatkin jalat sitten sen tuntuiset, että jotain oli tullut tehtyä. Leirikeskusaamiaisen (joka muuten kuului hintaan, wohoo) jälkeen ajelimmekin sitten lähes yhtä soittoa takaisin Mannheimiin ja vältimme ruuhkat lähes kokonaan, yhtä sumppua lukuunottamatta.

Suosittelen siis ehdottomasti Sächsische Schweitzin luonnonpuistoaluetta ja itäisen Saksan roadtrippailua kaikille. Mahdollisuus toteuttaa kaikki todella matalalla budjetilla on iso plussa, mutta myös luksuksemmasta meiningistä kiinnostuneille on tarjolla todella hyviä majoituksia. Ja kuten aina vahvasti brändättyjen kohteiden kanssa, tärkeää on olla todella ajoissa. Ja muita kävijöitä (tai kävijämassoja) pitää pystyä sietämään, etenkin jos reissaa pyhäpäivinä. Eli totean reitin Mannheim-Weimar-Dresden-Rathen-Hohnstein-Mannheim hyvin toimivaksi.

Mihis sitä seuraavaksi menisi?