Itävallan Alpeilla

Kirjoitin muuten tämän tekstin jo kerran, mutta se päätyi häviämään bittilimboon jouduttuani vetämään tietokoneelle hard-restartin. Kaikki bloggaajat tietävät, että tällainen masentaa hieman, eikä sen jälkeen tee mieli pariin päivään edes katsoa koko blogia kohti. Päätin nyt päästä tästä traumasta yli ja julkaista vain jotakin. Kävimme jokunen aika sitten Itävallassa aivan absurdin ainutlaatuisella Alppilomalla, johon kuitenkin kuului jonkin verran myös kaupunkiosioita muun muassa Salzburgissa. Voisin tiiviisti todeta, että mikäli junalla pääsee, kannattaa oikeasti mennä. Kun liput varaa ajoissa, ne voi saada todella halvalla. Ja jos todella pystyy välttämään lentokenttäsykkimisen, kentälle siirtymisen ja kaiken siihen liittyvän, annan ison suosituksen.
Lähdimme itse siis jälleen kerran liikkeelle Mannheimista. Junayhteys Itävallan Salzburgiin oli siis olemassa, ja viilettelimme siis länsi-itä-suuntaisesti reilun neljän tunnin verran joutuen vaihtamaan vain kerran Stuttgartissa. Paluumatka viisi päivää myöhemmin oli täysin suora Eurocity-juna. Tämä edestakainen reissu maksoi omalla kohdallani 50 euroa ilman mitään alennuskortteja (jotka ovat täällä yleisiä).
Salzburg oli kaupunkina aivan upea, ja puhuimmekin että sinne pitäisi yrittää vielä mennä uudestaan, kun kerta suoria juniakin on. Mieleen tuli monella tapaa Wien - Keisarillisen ajan jälkiä rakennuskannassa, tyylikkäitä kahviloita ja puutarhoja. Vietimme ensimmäisen päivän ja illan kaupungin nähtävyyksiä katsellen, kiipesimme pienelle vuorelle rakennetulle ja kaupungin ylle kohoavalle linnoitukselle (olisi päässyt myös funikulaarilla, mutta ajattelimme treenata jalkoja jo Alppi-koitoksia varten...) ja söimme varsin itävaltalaisittain, eli ei-niin-freesisti. Pubit tarjoilevat monesti edulliseen hintaan valtavia annoksia perinteikkäitä ruokia, muun muassa friteerattuja juusto-peruna-pihvejä, hapankaalia ja erilaisia wursteja. Itävallan ravintolaskene on hieman enemmän omaan mieleeni kuin saksalainen, ja tämä pitkälti siitä syystä, että ranskalaisia ei olla oletusasetuksena laittamassa ravintola-annoksiin. Ranskalaiset ovat siis toisinaan ihan ok tuote, mutta mielestäni valkopöytäliinaisiin ravintoloihin ne eivät kuulu. Nehän kuuluu vetää jonkinlaisen dipin kanssa, eikä sellaista ole aina ihan helppoa lähteä tilailemaan. Kerran sain aidosti paheksuntaa Saksassa siitä, kun kysyin ketsuppia ranskalaisten oheen. Imbiss-paikoissa sen sijaan näen ranskalaisia lisukkeena ihan mielelläni.

Sturm=Itävallan-saksalainen sana uudelle viinille (Neuer Wein)

Mozartin synnyintalo. Nykyään kivijalassa kultainen Spar.

Keisarimuistelot henkilöityvät usein Franz Josefiin

Wienin tapaan Hotel Sacher löytyi myös Salzburgista

Salzburgin laitakaupunki ei varsinaisesti tarjoillut keisarillista tunnelmaa, mutta autovuokraamo sieltä kyllä löytyi. Ja ajatelkaa nyt oikeasti, saimme tasan saman auton kuin neljä kuukautta sitten Itä-Saksan retkelle! Ja ei, tämä ei ollut iloa pirskahteleva huudahdus. Mieleeni palasivat elävästi kiemurtelevat mäkitiet Hohensteinin linnalle, kaasu pohjassa, ykkönen silmässä. Jopa apukuskin paikalta tuo auto tuntui, noh sanoisinko, vaikealta. Tällä kertaa olimme menossa oikeasti Alpeille - mitähän siitäkin siis tulisi. No, itse asiassa kaikki meni auton kanssa oikein hyvin, ja nousut olivat lopulta suorempia kuin aiemmalla kerralla Hyundain kyydistä nauttiessa. Ja Itävallan kohdalla autoilun näkökulmasta kaikista oleellisin seikka on se, että tiet ovat suhteellisen tyhjiä, liittymät helppoja ja "suomimaisia". Kaiken kaikkiaan autolla siirtyminen paikasta toiseen on todella rentoa. Siksi jopa mäkitiet menivät oikein kivasti.

Ajoimme heti ensin suolakaivoshistoriastaan tunnetun Salzkammer-alueen halki Wolfgang-järvelle. Sen rannalla oli useita idyllisiksi kuvailtuja kyliä, joista välipysähdyspaikaksi valikoitui St.Wolfgang im Salzkammergut. Tämä oli todella uniikki paikka - tuli istuttua järven rannalla pienillä portailla pienen take away -leipomoaamiaisen kanssa. Järvet tulisivatkin hallitsemaan tämän matkan maisemaskeneä, ja Wolfgangsee oli näistä vasta ensimmäinen. Itävallassa on se erikoinen ja eeppinen piirre, että Alpit loistavat horisontissa lähes koko ajan. Kun ajoimme kohti Hallstattia, jossa viettäisimme kaksi yötä, alkoivat vuoret kuitenkin suurentua ja suurentua, ja tässä vaiheessa sitä oikeastaan kunnolla tajusikin, mihin on oikein menossa.

Hallstatt olikin yllättävän turistinen paikka, mikä tietty selittää sen, miksi juuri mekin sen päädyimme nettihauista löytämään. Eikä kyllä mitenkään syyttä - paikka oli aivan uskomaton, ainakin heti kun sai onkimatopurkin parkkiin hotellin omaan parkkiruutuun, tavarat huoneeseen ja pääsi hieman katsomaan paikkoja. Hallstatt-järvi, lumihuippuiset Alpit, vanhat kauniit talot ja tunnelma kuin kaukaa menneisyydestä, ajalta ennen tietokoneita ja älypuhelimia.

Emme päätyneet menemään itse Hallstatista lähteville vaelluspoluille, vaan ajoimme auton hieman kauemmas tietullin kautta Loser-nimisen huipun juurelle.
Kapuaminen Loserille oli melko ihmeellinen kokemus. Puolessa välissä, yli tonnin korkeudessa vastaan tuli pieni vuorenlaakso, jonka keskellä oli pieni järvi. Lisäksi polku loppui, vaikka nousua oli vielä aika paljon jäljellä. Ei siis muuta kuin kädet mukaan ja spider manina eteenpäin läpi louhikon. Huipulla tuuli, ja sitä todella tarvittiin tuona(kin) hellepäivänä.



Vuoristailin tärkein funktio on pitää tuulta

Seuraava etappi oli Zell am See, melko tunnettu kohde Alpeille haluaville. Suurin osa kävijöistä ottaa vaijerihissin 2000 metrin korkeuteen Schmittenhöhelle, ja olin lukenut Instagramista paljon suosituksia ja fiilistelyjä juuri tästä paikasta. Koko reissun ajatuksena oli kuitenkin kiivetä itse, pistää keho koville ja tehdä kunnon adrenaliiniloma (Loser-kapuaminen oli jo tarjoillut tätä, mutta lisää oli saatava), joten dumppasimme ajatuksen turistisesta vaijerihissistä ja menimme aivan muualle. Ja tämä oli ehdottomasti koko loman paras päätös.

Siellä he paistattelivat päivää kaikessa rauhassa

Itse Zell am See kaupunkina, johon vuoriryhmä kuului, oli myös eräänlainen alppihelmi. Keskusta aika pieni ja ehkä vähän yksipuolinen, mutta satamat ja puistot jotakin aivan muuta …

Schwalbenwand-vuoriryhmä on ehkä enemmän hiljaista tietoa. Sen huippu oli aivan yhtä korkealla (1996m), sinne kapuaminen oli todellinen elämys eri korkeusvaiheineen, ja koko reitillä kohtasimme vain pari muuta kapuajaa. Ensimmäiseksi polku johdatti läpi sankan kissankelloisen, kärpässienisen ja kanttarellisen metsän, jonka puiden välistä pystyi kuitenkin näkemään lumisia huippuja - ettei vain unohtaisi olevansa Alpeilla ja luulisi olevansa esimerkiksi Suomessa, niin suomimaista tuo luonto tuossa korkeudessa oli. Metsän loputtua päästiin peltoaukeille, joita jatkuikin melko pitkään. Lehmiä oli siellä täällä ja paikoin niiden välistä oli myös pujoteltava.

Nousut olivat niin tiukkoja, että jossain vaiheessa jouduin puristamaan hikipannan kuivaksi ja vaihtamaan lippikseen. Mutta tätähän sitä tultiin hakemaan, kunnon vääntöä. Maisemat olivat jatkuvasti totaalisen henkeäsalpaavia, ja vielä enemmän, kun pääsimme aivan huipulle. Vaikka vaellus ja luonnossa liikkuminen kuuluukin jatkuviin harrastuksiini, on noin korkealla tunnelma jotakin aivan erilaista. Ja todella erikoisena side notena, huipulla oli aivan älyttömän paljon mustikoita, siis kunnon ryppäissä. Eli vuoden mustikkapaikka löytyi siis Alpeilta.



Zell am Seestä ajeltiin lopulta takaisin Salzburgiin ja sieltä sitten takaisin tällä kertaa suoralla junalla Mannheimiin. Tämä lähireissu oli ehkä eeppisin, mitä olen koskaan päässyt tekemään, ja silti se kustansi autovuokrineen, hotelleineen ja lähes kaikki ateriat sisältäen noin 300 euroa henkeä kohden. Tykkään todella paljon reissujen suunnittelusta ja erityisesti siihen liittyvästä budjettioptimoinnista :D

Tällä hetkellä ruska aloittelee varovaista saapumistaan Baden-Württembergiin, eikä 20 asteen ylittäviä päiviä enää juuri näy. Mutta tällä kertaa olenkin huomannut syksyn tuovan mukanaan tietynlaisen onnellisen ja paremman fiiliksen kuin aiempina vuosina. Jotenkin osaan nauttia siitä paremmin. Teimmekin itse asiassa pienen syksyretken keskiaikaiseen Rothenburg ob der Tauberiin ja Würzburgin viinipaikoille, joten niistä voisin vielä kirjoitella lyhyesti niin pian kuin ehdin. Tämä teksti ei ollut ehkä ilmaisullisesti ja tekstillisesti kamalan laadukas, koska räpelsin sen todella nopeasti kasaan ensimmäisen version hävittyä, mutta sainpa sentään julkaistua. Uskon, että enemmän tulevaisuudessa harmittaa, mikäli en ole dokumentoinut näitä Saksan-hetkiäni niin hyvin kuin olisin voinut.
Eli: käykää Alpeilla, valitkaa reittejä, jotka eivät ole niitä itsestäänselvimpiä, ja - nauttikaa syksystä.

Maisemapyöräilyä ja -kiipeilyä Nahe-laaksossa

Enpä ollut muuten kuullutkaan Nahen jokilaaksosta näiden yli neljän vuoden aikana mitä olen ehtinyt eteläisessä Saksassa asua. Viinipeltoja, vuoria, peltoja, hyviä pyöräteitä - ja kaiken lisäksi vain parin tunnin junamatkan päässä kotoa. Olin siis suu napsaen polkulihakset viritettynä pakkaamassa satulalaukkua ylipainavaan pyörääni, kun olimme saaneet reissun päivämäärät lukittua. Kuten Mosel-pyöräretken aikaan, kohtasimme toki taas kerran saman majoitusongelman. Olimme noin neljä viikkoa ennen h-hetkeä liikkeellä, ja tuolloin jo aivan kaikki reittimme varrelle jäävät majoitukset olivat täyteen buukattu. Kaikki paitsi yksi, joka siis valikoitui vain tämän takia. En tule ikipäivänä ymmärtämään tähän kulttuuriin kuuluvaa ylikuumottavaa suunnittelun tarvetta. Kaikki, siis aivan kaikki, etenkin majoituksiin liittyvät varaukset, on päätetty vuosi ennen itse tapahtumaa. Työelämässähän lomat pitää monesti päättää ja varata lokakuussa seuraavalle vuodelle, ja tässä vaiheessa tämä hillitön suunnittelumylly alkaa. Mallorcalle pääsiäiseksi, helluntaiviikoksi pyöräilemään, elokuussa neljään eri camping-kohteeseen. Toki, 85 miljoonaa ihmistä lomarulettia pyörittämässä tuo kaikkeen oman lisänsä volyymin osalta. Spontaaneja lomia ei kuitenkaan tunnuta kulttuurisesti harrastavan. No joo, itse harrastan, ja tässä siis taas yksi sellainen.

Kuten Mosel-pyöräretken kohdalla, siirtyminen alkupisteeseen tehtiin regio-junalla, koska sinne saa tuoda pyörän maksutta kyytiin. Menimme siis Mannheimista Mainzin kautta Idar Obersteiniin, jossa parkkeerasimme fillarit keskustaan, söimme pinenessä majataloravintolassa perinteisen Spieß-mestarin (avotulivartaisiin erkioistunut hemmo) annokset, kapusimme Obersteinin linnalle, ihmettelimme hieman "parantavien kivien" bisnestä pääkadulla ja siirryimme lopulta pyörätielle. Kaunis kaupunki, ja onnistunut profiloitumaan jalokivien kautta, eikä muiden Nahe-joenvarsikaupunkien tavoin viinien.

Puhutaanpa muuten viinistä. Osasin vuosi sitten erottaa jotakuinkin kuivan, puolikuivan ja makean valkoviinin. Nyt hifistelyni on karannut käsistä sille tasolle, että erotan sitruksisen ja mineraalisen yleismaun lisäksi muun muassa erilaisia hapokkuuden asteita. Mitä ihmettä? No mutta, täällä on aika hyvä harjoitella. Viini on aina paikallista, se on yleensä suorastaan absurdin halpaa, ja siihen tulee luoneeksi tietynlaisen, aivan erilaisen suhteen. Ei siis trippisenä toteamuksena, vaan oikeasti, kun viinipeltojen läpi pyöräilee, kun niitä katsoo ja aistii. Hellepäivänä kakkupalan kylkeen nautitulla kylmällä viinilasillisella on läheltä löytyvä elinkaari ja tarina.

Pyörätiekyltit johdattivat Nahen vartta pitkin Hellbergin kanjonimaisen louhikkoalueen ja lukemattomien viinipeltojen kautta erilaisiin pikkukyliin. Merxheimissa olisi ollut viinifestivaalit, mutta hieman liian myöhään illalla. Teoretisoimme mahdollisuudella ottaa sinne taksin myöhemmin majapaikaltamme, mutta eipä siitä kyllä mitään tullut, kun olimme niin rättipoikki helteessä pyöräilyn jäljiltä.

Juuri ennen majapaikkaan pääsyä vastassa oli pyöräretkien ultimaattisin kauhuskenaario: pyörätie on sama asia kuin autotie. Aluksi ehkä vähän kauhistuin, mutta onneksi homma oli suunniteltu niin, että kyseessä oli hieman syrjäinen viini-istutuksille johtava tie. Tässä kohdassa, siis juuri ennen maalia, pidimme tauon kiipeämällä vuorennyppylälle. Oli ehkä hieman kummallinen idea valmiiksi aivan läpihiessä (niin siis tuon päivän lämpötila oli 31) lähteä kapuamaan tiukkaan ylämäkeen porottavassa auringossa vailla minkäänlaista puiden tuomaa suojaa. Mutta maisemat ja huipulla odottava paikka olivat kyllä kaiken tämän arvoisia. Iltasnäkkinä tuolla tuli lisäksi syötyä viini-istutusten siimeksessä mitä muutakaan kuin viinirypäleitä. Siinä tosin huomasi konkreettisesti, miten jalostetut markettirypäleet ovat tulleet pitkän matkan alkuperäisestä aidosta rypäleestä. Tämän reissun aikana tuli syötyä aika paljon viinirypäleitä suoraan pensaista. Niissä on kovahko ja paksu kuori, isoja siemeniä ja uskomattoman makea maku. Ne ryypäleet, joihin olemme normiarjessa tottuneet, ovat jotakin aivan muuta.

Majoitus oli aika perus kylätavaraa - vanhan tupakanhajun marinoima aula vailla mitään raflaa tai juoma-automaatteja. Suihku oli kyllä niin tarpeellinen, että edelleenkin fiilistelen sitä tunnetta. Kylä itsessään (Niederhausen) oli _niin_ pieni, että enemmänkin tuli mieleen asuinalue tai lähiö. Kaksi ravintolaa, toinen kiinni jo ysiltä ja toinenkin suostui juuri ja juuri valmistamaan vielä pizzan. Ei kauppoja tai edes huoltsikkaa. Pyörät olivat hyvässä turvassa pihan telineessä.

Seuraavan päivän agenda oli Rotenfels, "punajyrkänteet". Pyöräiltiin aamiaiselle Bad Münster am Stein-Ebernburgiin, ja jo matkalla pystyi pyörän selästä käsin ihmettelemään tuon luonnonmuodostelman suuruutta. Kallioaines on punertavaa, ja seinämä on paikoin täysin pystysuora, eikä siihen ole pystynyt muodostumaan polkuja. Huipulle kiivetään kiemuraisia teitä viinipeltojen kautta.

Ensin oli kuitenkin pakko suorittaa hieman matalampi nousu Rheingrafensteinille, niin sanottu harjoitusnyppylä ennen Rotenfelsiä. Näimme tämän vuoren aamiaispaikasta käsin ja päätimme aloittaa sillä. Polulle pääsemiseksi täytyi hieman yllättäen ensin suorittaa lossilla pieni vesistöylitys. Tuo paikka Rheingrafensteinin juurella oli aivan uskomattoman nätti ja idyllinen, ja lossin kyydissä oli todella uniikkia istuskella. Nousu itse huipulle oli varsin hikinen, vaikkakin tuo puoli jokilaaksoa oli varjossa. Huipulta löytyi vanhoja linnanraunioita ja virallinen näköalapaikka. Ja kuten aina, alas tuli lasketeltua puolet nopeammin kuin ylös.

 Seuraavaksi sitten vihdoin Rotenfelsin valloitukseen. Ensimmäiset vajaa sata metriä nousimme pyörillä. Lukitsimme ne viinipellon laitaan ja jatkoimme istutusten väleistä puikkelehtien kohti metsäosuutta. Tässä vaiheesa oli niin uskomattoman kuuma, eikä itselläni hattua (ajattelin, että koska kyseessä on pääasiassa pyöräreissu, niin kypärähän ajaa tämän asian... fail), että ainut järkevä veto oli t-paidan askartelu hellepäähineeksi. Huipulle päästiin, ja maisemat olivat kyllä melkoiset. Tällä kertaa tosin kaiteen takaa avautuva aivan täysin pystysuora pudotus hieman karmi rautahermoistakin vaeltelijaa. Paikka oli kuitenkin spektaakkelimaisen kaunis kaikkine maisemineen.

Kuten kaikilta näköalapaikoilta, myös täältä löytyi pieni ravintola. Yleensä nämä on hinnoiteltu aika reteällä kädellä, joten odotin kahvini maksavan noin neljä euroa. Mutta mitä ihmettä, kaikki oli aivan käsittämättömän halpaa, ja yhtenä esimerkkinä voisin sanoa, että 0,2L paikallista Nahe-Rieslingiä maksoi 2,20€. Viini oli halvempaa kuin kahvi.

Matkalla alas tuli kerättyä makeita ja tasaisesti vastaan tulevia karhunvatukoita. On erikoista, miten täällä punaviinimarjat ovat suurinpiirtein luonnon kultaa ja maksavat viisi euroa rasia, kun taas Suomessa punaviinimarja on totaalinen spämmimarja, joihin lähes jokainen pääsee jotenkin ilmaiseksi käsiksi. Täällä karhunvatukat taas ovat jokseenkin tässä roolissa.

Kuvan keskiössä ei siis to-die-for tyylikäs vyölaukku a.k.a fanny bag, vaan tuoreet marjat (kuvan suunnittelu 2/5)

Viimeinen pyöräilyetappi vei Bad Kreuznachiin. Oli mukava nähdä hieman isompi Nahen varrella sijaitseva kaupunki ja huomata, että joki on tuotu osaksi keskustan elämää. Juna vei takaisin Mannheimiin Mainzin kautta kovasti ruskettuneet ja nestetasapainoltaan ailahtelevat matkaajat. Jälleen uusi ihana paikka nähtynä, ja tällä kertaa voin todeta että menemme melko varmasti takaisin Nahe-laaksoon, kenties ihan vain päiväreissulle joulumarkkinoiden aikaan. Niitä viinejä on vain ostettava. Nyt satulalaukkua ei viitsinyt lastata kovin raskaasti.

Kielinörtti tiesi vasemmanpuoleisen rakennuksen olevan köysipunomo. Ajatelkaa - köysipunomo! Jostain ne köydetkin tulee, jostain ne isot kauppaketjutkin ne ostaa.

Eli kyllä, haluan kaikkien täällä päin vaikuttavien tai tänne matkailua suunnittelevien harkitsevan jokilaaksoissa vierailua. Neckar, Mosel tai Nahe - kaikissa on omaleimainen oma juttunsa, oma kulttuurinsa ja ajaton tunnelmansa. Joki, vuoret ja metsät yhdistävät meidät aiempiin sukupolviin ja tarjoavat jotakin kaikille. Jos ei jaksa kiipeillä tai pyöräillä, voi keskittyä kaupunkien rantaterasseilla istumiseen tai mennä vaikka polkuveneilemään.

Täällä kaikki muuten varsin hyvin. Terveenäkin on tullut päällisin puolin pysyttyä, ja pikkuhiljaa soisi jo syksyn tulevan. Katsotaan miten pitkälle sitä saa tänä vuonna odotella. Suomi-visiitit on muuten myös varattu (kunnon easter egg -upotuksena äidilleni - kuitenkin luet tätä!): 13.10.-22.10. ja 13.12.-30.12. 

Bis zum nächsten Mal !

Schwarzwald! A.k.a mennääks metsään

Schwarzwald on ehkä Saksan tunnetuimpia turistikohteita heti Berliinin jälkeen. Luontokohdetta etsivälle se on itse asiassa niin oivallinen, että monet muut puhutummat eurooppalaiset postikorttipaikat saattavat jäädä kakkoseksi - henkilökohtaisista preferensseistä tietenkin riippuen.  Myös kauempaa tuleville turisteille huolella brändätty "black forest" tarjoaa luonnonpuistoalueita, valmiita vaellusreittejä, kunnon korkeuseroja, vuoria, laakeita peltoja ja saksalaisittain harvinaisesti myös järviä laaksojen pohjalla. Teimme viime viikonloppuna kahden yön mittaisen käväisyn Schwarzwaldin alueelle keskittyen Feldbergiin, alueen korkeimpaan huippuun. Feldberg yltää 1493 metriin ja on Alppien ulkopuolelle lukeutuvista alueista Saksan korkein kohta.

Lähdimme suoraan töistä junalla Freiburgiin perjantai-iltana. Reilu tunnin matka Mannheimista ei tuntunut liialliselta ponnitukselta, ja paikan päällä oli saapuesamme vielä valoisaa. Freiburg itsessään oli jo tuttu päiväreissulta, jonka tein vaihdossa ollessani vuonna 2013. Hyvin heidelbergmainen kokemus - opiskelijakaupunki, humanistiyliopiston liberaali tunnelma, nuoria ihmisiä bisset kädessä istuskelemassa vanhan kaupungin katukivetyksellä 27-asteisessa hämärässä kesäyössä, hyvin säilyneitä historiallisia aukioita ja rakennuksia, joenvarsihengailua ja mikropanimo-olutta. Tuona iltana sattui olemaan kaupunkifestari (täällä etelässä on juuri nyt kaikkien ulkoilmatapahtumien sesonkiaika), joten se toi vielä letkeämmän tunnelman katukuvaan. Freiburg valikoitui yöpymispaikaksi siksi, että siitä oli huomattavasti mukavampi lähteä kohti Schwarzwaldia suoralla junayhteydellä. Ja samalla sai pientä kaupunkifiilistelyä luontoreissun oheen.

Koska lähestyimme maantieteellisesti Sveitsiä, pääsin kokemaan aamiaisella sveitsiläislähtöisen birchermüslin, eli vähän tuorepuuroa muistuttavan jogurttimyslisekoituksen. Valitettavasti tämä ei kohdallani osunut maaliin, ja tuotteen maustamattomuuden takia tunsin syöväni biojätettä. Ei se mitään, söin sen silti, ja tämä ilmeisesti teki osansa ihmisen ravitsemisessa, sillä seuraavan kerran tarvitsi syödä vasta illalla.
Tästä suoraan, vielä aamun puolella, aloimme siirtyä Feldbergiin kohti seuraavaa hotellia. Jo puoleen päivään mennessä kamat oli siirretty uuteen huoeneseen, urheilukamat puettu päälle ja lappeenrantalaiset siirretty vuoripolulle.

Reitin alku tuntui melkoiselta pätsiltä, koska elämme Saksassa jälleen kuuminta kesää ja lämpötila on lähiviikkoina huidellut 30-40 asteen välillä. Kun huippua lähestyi, alkoi olo helpottua viileiden ja jopa kylmien ilmavirtausten myötä. Aivan huipulla oli jopa lunta pohjoisrinteessä.

Feldbergin huippu on siis korkealla, mutta se tuntuu valtavalta, laakealta kentältä. Teletappimaa on aika hyvä vertaus, kuten kaksi Instagram-kommenttia ovat jo vihjanneetkin. Huipulla on sääasema, penkkejä ja polkuja, joita pitkin huippua voi kiertää ja katsella maisemaa eri vinkkeleistä.
Reittimme jatkui tästä vielä noin 10 kilometrin verran, ja seuraavaksi päädyimmekin aivan ihmeellisiin peltomaisemiin. Reittiin sisältyi muun muassa lehmien välistä pujottelu, siis oikeasti saman aitauksen sisällä lehmien kanssa! "Kun et vaan kato sitä silmiin," oli ihan hyvä ohje, kun kävelin noin 20 sentin päästä jäätävän kokoista kantturaa, joka tuntui nimenomaan pyrkivän katsekontaktin luomiseen. Lehmiä oli aivan älytön kasauma juuri tuossa kohtaa peltoa, polun molemmin puolin, joten niitä ei tosiaan voinut kiertää mitenkään. No ei se mitään, nisäkäs nisäkkäälle, selvisimme molemminpuolisen rispektin avulla.

Vaalea rivistö taivaalla = Alpit (ei pilvet, kuten aluksi itse luulin)

Fellow lehmäihmettelijöitä reitillä

Lehmäin luota päädyimme pitkälle ja aivan upealle metsäosiolle. Puiden välistä pystyi havaitsemaan, miten korkealla oli, mutta silti tunsi olevansa kunnon siimeksessä. Välillä vastaan tuli lumivyöryjen puuttomaksi raivaamia kohtia. Reitti vei myös Feldsee-järven rannalle. Tämä järvi oli osittain totaalinen mysteeri, koska siellä ei saanut uida. Vesi itse oli hyvää ja puhdasta, mutta se oli vain kielletty. Aika saksalaista toimintaa. Logiikka tällaisissa on aina se, että jos jotakin sallitaan, se muuttaa kaiken, koska sitten sinne alkavat tulla kaikki. Se ei ole enää hiljainen ja kaunis luonnonjärvi, vaan sen jokaisella neliömetrillä on rantapyyhe, saksalainen seurue kaljakoreineen, autoja parkissa miljoona, ja luonnonläheisyys kaukainen muisto vain. Niin tämä maa valitettavasti toimii. Jos jonkin sallimista rajoitetaan, joko työelämässä tai vapaa-ajalla, syy on aina: "Koska muuten kaikki muutkin."

Oli tosi hyviä yrityksiä ottaa automaattilaukaisimella yhteiykuvia järvestä. Ei ihan 10 sekuntia riittänyt :D 

Mutta toki tuollakin järvellä joitain satunnaisia kävijöitä oli uimassa. Totesimme, että eihän täällä mitään järvipoliisia ole... Mutta toisaalta, ei täällä koskaan tiedä. Järvipoliisi kuulostaa ammatilta, joka todellakin on olemassa, ja johon käydään 4 vuoden ausbildung, johon sisältyy happamien ilmeiden ja puskakyttäysasentojen harjoittelua. Onhan nyt jo kahdedsti käynyt niinkin, että jonkin sortin puistopoliisi on tullut hajoittamaan piknikkini, koska vilttiä ei saa kaikissa puistoissa levittää. (Ja taas: koska muuten kohta kaikki tekevät niin ja paikka näyttää levottomalta)

Tässä kohtaa reitti oli lähes päätöksessään, ja kävelimme suoraan hotelliin, jossa sauna-aikaikkuna oli juuri meneillään. Olimme jo valmiiksi repeilleet huolella Wellness-alueen mainoksille hotellin nettisivuilla - luvassa pitäisi olla valkoisia lepotuoleja, saunoja, luonnonläheisiä puukoristeita ja ... omenoita. Kaikkien pyyhkeiden päälle oli mainoksissa laitettu omena. Eipä siinä mitään, sillä kun astuimme tilaan sisälle, ensimmäisenä vastassa oli sitruunavettä, rauhoittavia teelajikkeita, MYSLIÄ ja niitä hedelmiä. Ymmärrän kyllä, että tietyt käsitteet liitetään terveyteen, mutta jos menen saunaan, ei mielessäni ole se, kumpaan kylpytakin taskuun laitan kiivini.
Saunat olivat perinteisiä saksalaisia sekasaunoja, mutta luojan kiitos ilman saunamaisteria. Normaalisti siis joku veden heittoon vihkiytynyt henkilö käy viskaamassa parfymoidut liuokset kiukaalle aina vartin välein. Nyt saimme onneksi itse tehdä kaiken. Täytyy sanoa, etten vieläkään oikein ole totaalisen kotonani sekasaunoissa, jossa en tunne osallistujia. Kavereiden ja opiskelujärjestön kanssa sekasauna on totta kai maailman normaalein asia, koska henkilöt ovat tuttuja, mutta täysin tuntemattomat heebot saunaseurana eivät välttämättä vain ole oma juttuni. Toisaalta tuolla tavalla sitten pariskunnat voivat osallistua koko hommaan yhdessä eikä missään kohtaa tarvitse erkaantua.

Seuraavana aamuna edessä oli ehkä yksi parhaista hotelliaamiaisista ikinä. Erittäin paljon kaikkea - proteiinia, raikkaita asioita ja kahvia. Edes sakkokierros biojätemysliä ei jättänyt traumoja hyvän munakokkelin neutralisoidessa sen vaikutuksen. Päätimme viettää alkavan sunnuntain Schwarzwaldin turistikylässä eli Titiseessä. Nimi on tosiaan Titisee. Paikka on nimetty järven mukaan, joka on kylän keskellä ja jossa SAA uida. Hurraa. Tuli uiskenneltua ja makailtua rannalla pari tuntia, minkä jälkeen vuorossa olivat pakolliset Schwarzwald-kliseet kuten Käkikellojen ihmettely ja Schwardwald-kakun syöminen. Sitten olikin jo aika siirtyä asemalle ja ottaa juna takaisin kohti Freiburgia ja siitä kotia kohti. Tietenkään säädöltä ei vältytty 38-asteisessa Saksan kesässä, mikäli siihen liittyy pätkääkään valtion rautatieyhtiö. Juna hajosi kesken reitin, lipputyyppi salli ainoastaan paikallisjunat, jatkoyhteydet olivat hanurista ja päädyimme näin ollen ostamaan kokonaan uuden lipun nopeimmalla mahdollisella suoralla junalla. Pieni vastoinkäyminen siis, mutta onneksi vasta lopussa.

Otin salaa. En mitenkään kyylännyt.

Tällaista tulen vielä joskus kaipaamaan - upeisiin paikkoihin suuntautuvia viikonloppulomia, joita voi toteuttaa lyhyellä varoitusajalla ja pienellä budjetilla. Seuraavaksi sitten vielä korkeammille vuorille Itävaltaan, mutta ehkä sitä ennen vielä jotain pientä mukavaa lähempänä kotoa. Viikon päästä suunta on koto-Suomeen, mitä kyllä odotan erityisen paljon. Haluan vain ne viileät kelit, paremmat unet ja mökkisaunan. Eli siis, auf wiederschreibenia hetkeksi taas!