Kesän vaellukset Saksassa, uusi vaihe elämässä ja uusi työ

Sienien ja mustikoiden höyryiset terkut täältä meren rannalta! Blogi jäi taka-alalle, kun elämänmuutokset alkoivat myllyttää arjessa. Vielä keväällä ja oikeastaan alkukesästäkin olin aika pihalla siitä, mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan, ja Saksaan palaaminen oli myös mukana yhtenä realistisena vaihtoehtona. Tilanne oli se, että muuttokuorma oli siirretty Helsinkiin, mutta työt Saksassa jatkuivat edelleen. Uusia töitä Suomesta ei yksinkertaisesti kuulunut. Sain pidettyä pitkän loman, niin sanottuja saldovapaita, joita Saksassa kertyy runsaasti vuosien saatossa, ja niiden aikana koitin entistä intensiivisemmin etsiä seuraavaa työtä Suomesta. Ajat olivat varsin karmaisevat työnhakua ajatellen, ja saatuani kaksi kiinnostavaa tarjousta, peruttiin nekin molemmat lennosta epävarmojen taloudellisten aikojen perusteella. Kävi kuitenkin niin, että tietty ala, joka hyötyi runsaasti kasvaneesta (pakko)digitalisaatiosta, koitui pelastuksekseni. Pienehkö firma Helsingissä etsi henkilöä, joka voisi ottaa digitaalisen tuotteensa asiakkuudet hyppysiinsä, ja juuri tähän väliin satuin onnekkaasti pääsemään. Keskeistä on se, että työnkuvani tässä yrityksessä ei ole mitenkään Suomi-keskeinen, vaan nimenomaan varsin kansainvälinen, ja asiakkuudet, joita hoidan, ovat pääasiassa englannin- ja saksankielisiä. Ja itse asiassa, pari päivää ennen aloittamistani kyseisessä firmassa nämä keväällä työtarjoukseni peruneet yritykset soittivat perään ja olisivat sitten kuitenkin lopulta halunneet palkata minut. Talousoptimismi oli nostanut päätään kevään epätietoisuuden jälkeen, ja oli selvää, että rekrytoinnit uskalletaankin tehdä. Tässä vaiheessa olin kuitenkin niin tyytyväinen tähän uuteen firmaan, jonka olin ystäväni avustuksella löytänyt, että päätin pitäytyä suunnitelmassani aloittaa siellä. Ja se on ehdottomasti ollut yksi parhaista päätöksistäni. Töissä on mahtavaa käydä, oppimiskaareni on omasta mielestäni ollut varsin nopea, ja työyhteisökin on todella mukava. Jonkin aikaa tietenkin kestää saavuttaa kunnollinen asiantuntijuus GIS-ohjelmistojen maailmassa, kun on viimeiset viisi vuotta perehtynyt lääkinnällisten ohjelmistojen sielunelämään ja pikkuvikoihin. 

On ihanaa mennä töihin Kamppiin, jonne voin siis kävellä kotoani. Se, että saan käveltyä koko työmatkan on minulle entisenä lähiöasujana jotakin uutta ja kivaa. Ennen kaikkea se arjen tasapaino, joka kaiken tämän epävarmuuden ja stressin jälkeen on löytynyt, on ollut todella hienoa saavuttaa. Töiden jälkeen voi mennä saunaan, istua parvekkeella ja mennä rentoutuneena nukkumaan. Asuntokin alkaa vihdoin näyttää siltä miltä pitääkin. Liian pitkään ei käytännössä ollut pokkaa ostella tänne paljon mitään, kun ei tiennyt, onko sitä vielä menossa takaisin Saksaan, vai jatkuuko elämä täällä Helsingissä. Nyt täällä on muun muassa kunnollinen kulmasohva ja tauluja seinällä. Myös parvekkeeseen on nyt panostettu.

Blogini ja sen liitännäisenä tullut IG-tili ovat aina keskittyneet luonto- ja matkusteluaiheisiin, ja nämä sisällöt tulevat jatkumaan normaaliin tapaan, tosin nyt varmasti enemmän IG:n puolella. Alkuperäinen tarkoitus oli kertoa elämästä Saksasta, ja tähän liittyen olen saanut eniten kysymyksiä ja kommentteja vuosien varrella IG:n puolella - ja tämänkin aihepiirin sivuaminen varmasti tulee jatkumaan, vaikka asunkin Helsingissä. Kun koronatilanne stabiloituu ja matkusteluun liittyvä hankaluus poistuu, tulee Saksa olemaan säännöllinen osa elämääni. Asuin siellä kuitenkin niin kauan, niin monessa paikassa ja niin sosiaalisesti rikkaalla tavalla, että sitä ei vain voi jättää historian arkistoihin pölyttymään. Olen päivittäin yhteydessä Saksan-ystäviini ja näin etätyön aikakaudella suunnitelmissa on jo ollut tehdä säännöllisiä viikon-kahden etäjaksoja entisistä kotipaikoista käsin. Eihän siihen tarvita muuta kuin suullinen sopimus työnantajan kanssa, läppäri, hyvä internet (okei, tämä onkin ehkä se ainut haaste Saksassa) ja AirBnb-asunto. Etenkin joulumarkkinoiden ja viinisesongin tai karnevaalien aikana olisi hyvä päästä pikareissulle kakkoskotiin. Aion osoittaa omalta osaltani, omassa elämässäni, että Saksa voi olla säännöllinen osa helsinkiläisen elämää.

Lyhyenä pikakelauksena vajaan kahden kuukauden takaiseen, olin itse asiassa Saksassa kesän kuumimpana hellejaksona. Kyseessä oli viimeinen työpäiväni, jolloin minun piti käydä hoitamassa erinäisiä byroktatisia juttuja ja palauttamassa läppärini työpaikalle. Viimeinen työpäiväni Rochen palveluksessa oli 31.7. Ei ollut lainkaan helppoa astua ratikkaan, joka vei minut viimeisen kerran kampukselle, jonka tiet ja puistot osaan ulkoa vielä vanhana mummelinakin. Se paikka oli niin monella tapaa kotini Saksassa, etten pysty tämän paremmin sitä selittämäänkään. Jos muistatte lukeneenne, kuinka Harry ajatteli Tylypahkasta, näin ajattelin minä Rochesta. On huomioitava se taustatilanne, jossa olin joulukuun viimeisenä kuukautena 2015 ja vielä tammikuun ensimmäisenäkin päivänä, jolloin työni tuon kampuksen aitojen sisällä alkoivat. Olin kokenut valtavaa epäonnistumista työnhaussa Suomessa jo vuodesta 2014 asti, muuttanut Stuttgartiin käyätännössä palkattoman harjoittelun perässä 27 vuoden iässä ajatellen, että luultavasti sen jälkeen joudun palaamaan Helsinkiin niin sanotusti luu kädessä. En olisi halunnut palata vielä, mutta ajattelin, että siinä vaiheessa niin huonosti saksaa puhuva humanisti ei vain voisi onnistua löytämään elämälleen turvasatamaa Saksasta. Jotenkin kuitenkin onnistuin vakuuttamaan sen yhden ihmisen työhaastattelussani, ja se yksi ihminen oli tarpeeksi. Se vakaus ja luotto, joka elämääni työn kautta ensimmäistä kertaa muodostui, imarteli ja rauhoitti niin totaalisesti, että elämä Suomessa jäi taakse. Olin siinä vaiheessa niin voitontunnoissani, että manasin jopa etten koskaan mihinkään Suomeen enää palaa, kun eivät kuitenkaan voi näin hyvää työtä sieltä antaa. No, palkkatason ja etujen osalta eivät kyllä voikaan, mutta ajan myötä muut asiat tulivat tärkeämmiksi. Silloin kuitenkin oli nuoruuden nälkää kerätä säästöjä ja fiilistellä Saksaa. Työ oli niin ihanan rentoa, silti sopivan haastavaa ja asiantuntemusta kerryttävää, ja työkaverit olivat oikeita ystäviäni. Se juurtumisen kokemus toimistoomme, firman kuntosalille, kampuksen pyöräreiteille ja siihen samaan kolmosratikkaan, jonka kyydissä nyt olin viimeistä kertaa, oli niin vahva, vahvempi kuin vastaavat Suomessa, että joskus vielä nytkin mietin, miten sain lähtöpäätökseni ylipäätään tehtyä. Niin se ympyrä kuitenkin oli sulkeutumassa, istuin ratikassa matkalla kohti Rochea, työläppäri Lemi-muovikassissa (öh, unohdin läppärilaukun) ja näin ikään kuin filmirullana tuohon ihanaan työhön liittyviä muistojani neljän ja puolen vuoden varrelta. Ja niin se vain loppui. Olen ikuisesti kiitollinen siitä, miten läheisimmät työkaverini saivat arkeni tuntumaan turvalliselta ja lämpimältä, kuin perheen kanssa oleilulta. Elämään kuului Saksan-vuosieni aikana erilaisia myllerryksiä, mutta he olivat tukikohtani ja varma turvani.

Tuohon käyntiin liittyi onneksi paljon muutakin kuin haikeutta - ihania iltoja ystävien kanssa, saksalaista ruokaa ja hyvää lageria sekä ennen kaikkea Pfalzin viinialueesta nauttimista. Aivan aluksi menimme Landauhun ystävämme majoitettavaksi, ja jo tuonne pikkukaupunkiin meitä näkemään saapui kavereita Mannheimista. Kuuma ja pimeä kesäyö, tuo Saksan erikoisuus, oli mitä ihanin juuri siinä seurassa pitkän eristyksen täyteisen koronakevään jälkeen. 

Seuraavana aamuna laukut rullailtiin bussipysäkin kautta juna-asemalle, siitä Karlsruheen ja sieltä kohti vaellustaivasta eli Schwarzwaldin metsä- ja vuorireittejä, tällä kertaa tukikohtana ankaran googlauksen ja muun selvitystyön seurauksena Forbachin kylä. Majapaikka oli mitä ihanin pieni perheen pyörittämä hotelli, jonka aamiaisille annan erityismaininnan (Instagramin puolella paikan yksityiskohdat). Heti ensimmäisenä iltapäivänä teimme pienen vaelluksen (Forbach - Bermersbach), johon mahtui riittävästi hikoilua, laaksopuroja, vuohien koteja, ampiaisen pisto, kirkko mäen päällä ja sen sisäänkäynnillä ampiaisenpiston desinfioijana toiminut käsidesi. Illalla minullaei tapani mukaan kovan hikoilun ja rehkimisen jälkeen ollut juurikaan nälkä, mutta söin silti ison ja ravitsevan salaatin. Hintaa kaikilla annoksilla oli taas kerran älyttömän vähän, ja oma kokonaisuuteni maksoi noin seitemän euroa.

Seuraavana aamuna koitimme herätä jotenkin järkevän ajoissa, koska suunnitteilla oli 26 kilometrin vaellus, ja hellettä oli luvattu noin 34 astetta. Halusimme kovimman nousun suoritetuksi ennen keskipäivää. Tässä onnistuttiin, mutta täytyy sanoa, että vesivarastomme olivat jo tämän nousun jälkeen noin puolessa välissä, vaikka matkaa oli vielä reilusti yli puolet edessä. Onneksi vedet riittivät juuri ja juuri koko matkalle, mutta en tiedä, mitä olisi tapahtunut ilman rypäleitä tai esimerkiksi tomaattia, jota imeskeltiin viimeistä sisusmömmöä myöten taukopaikalla. Vaellusta ja retkeilyä Saksan korkeuseroja sisältävissä maisemissa ja kuumahkossa ilmastossa on nyt harrastettu jo useita vuosia, mutta silti toisinaan on vaikea arvioida täydellisesti kaikkea. Nytkin halusimme sitten kuitenkin tehdä pari lisäystä reitille, muun muassa eräälle maisematornille poikkeamisen, ja matkaa tulikin lopulta lähemmäs 30 kilometriä. Liikkeessä oltiin käytännössä koko päivä. Maisemat olivat jälleen henkeäsalpaavia - kuljimme eräänlaisen ympyrän syvällä Schwarzwaldissa poikkeamatta minnekään viereisiin kyliin, koska niitä ei siinä suunnassa itse asiassa edes ollut - juuri tältä paikalta oli pääsy yhdelle suurimmista yhtäjaksoisista metsäalueista ja vaelluspolkuverkostoista. Lähellä rupeaman loppua vastassa oli jäisen Schwarzwald-puron laskukohta, pieni vuoristolampi. Arvioimme sen lämpötilaksi noin 16 astetta, mutta jostakin syystä helle ja tietoisuus veden tärkeydestä teki keholle ihmeitä, enkä tuntenut kylmää lainkaan - ainoastaan raikkauden. Normaalisti en siis pysty uimaan missään, mikäli lämpötila on alle 20 astetta. Retken jälkeen otimme junan lähikylään, Gernsbachiin ja vietimme illan siellä. Ravintola, jäätelökahvila, kuuma kesäyö ja viiden euron aperol spritz - kyllä kiitos. Seuraavana yönä uni odotettavasti maittoi, ja herätessä tunsin nousevani totaalisille puujaloille - myöskin odotettavissa oleva tapahtuma.

Seuraava päivä oli todella hikinen, ukkosta enteilevä. Kävimme vielä lyhyen kävelyn toisella puolella Murg-jokea ja lopuksi uimme samassa eiliseltä tutussa lammessa. Nyt se tuntui jo kylmemmältä. Iltapäivällä junailimme itsemme taas Karlsruhen kautta tuttuun kaupunkiin, eli Neustadt an der Weinstrasselle. Miksi juuri sinne? 1. Tuttu paikka, jonka tietää idylliseksi ja kompaktiksi 2. Äärimmäisen edullinen ja silti mukava ja tyylikäs hotelli 3. Lähellä viinitiloja. Kolmonen painoi yhtälössä paljon, ja heti ensimmäisenä iltana perehdyimmekin eri ravintoloissa erilaisiin Rieslingeihin ja muihin ihaniin valkoviinimakuihin. 

Seuraavana päivänä otimme lähijunan pari stoppia pohjoiseen ja kävelimme siitä lähikyliin, jotka ovat profiloituneet puhtaasti viinikyliksi. Muun muassa Forst on kyläkokemuksena täysi kymppi. Viinikylämäisiä sattumuksia osuikin kohdalle yksi jos toinenkin, muun muassa tilattuani pienen viinin (12 cl. Koska siis normaali on 24cl ja se maksaa yleensä 3,5€) sain silti ison annoksen ja tästä huolimatta laskun pienestä (2€). Pientä silmäniskua ja höhöttelyä viinitilaheeboilta voi aina odottaa, jos koittaa olla ns. varovaisesti liikenteessä. Myös lasin piripintaan tai hieman ylivuotavaksi kaataminen on normaalia toimintaa. Ja höhöttelyt päälle. Ostin mukaan yhden pullon erään tilan omasta kaupasta, mutta muuten päätimme säästää ostosten teon reissun loppuun Wiesbadeniin. Eräs kylän ukkeli huuteli ikkunasta, että kenes tyttöjä ja poikia sitä ollaan, eli että mikä on reissumme pointti ja keitä oikein olemme, ja toki paluumatkalla Neustadtiin sama kaveri oli edelleen ikkunassa ja kyseli, että mites meni. Viinitilakulttuuri ja ja nuo Saksan seitsemän pääviinialuetta ovat ehdottomasti lempikokemuksiani koko Saksasta ja ilman niitä Saksa ei olisi minulle sitä, mitä se on. Viime vuonna kävimme kaikilla näillä alueilla, ja jokainen on omalla tavallaan uniikki ja mahtava. Pyöräretket tai tämänkertainen kävely viinipeltojen poikki toimivat molemmat. Moselilla  ja Nahella suosittelen kuitenkin pyöräilyä, ihan vain koska pyörätiet ovat siellä sekä maisemallisesti että käytännöllisesti jokilaaksoon optimoituja. Jos pyöräilet noissa paikoissa, edessäsi on elämäsi yksi eeppisimmistä retkistä.

Illalla olimme jo Mannheimissa istumassa maailman ihanimpien kavereiden kanssa Zentralen terassilla, ja jollain ilveellä eräät ehtivät pari erää pöytätennistäkin sitä ennen. Juhlimme hillitysti mutta silti kunnolla - seuraava tilaisuus tavata kaikkien kanssa yhdessä kasvokkain saattaisi olla ties miten pitkän ajan päästä hyvänsä. Keskustelut ja kokemusten vaihtamiset tuolta illalta säilyvät mielessäni näinä pimeinä ja syksyisinä Suomen syysiltoina aina siihen saakka kun taas näemme toisemme. On rankkaa, että niin läheisiä ja tärkeitä ihmisiä asuu eri maassa, mutta onneksi sentään viestimiskeinot ovat huippuhyviä tätä nykyä. Ehkä juuri tämä on se oleellisin kulttuuriero, jota pelkäsin ja vierastin eniten Suomeen paluussa. Saksassa ystävät näkevät toisiaan töiden jälkeen arkena koko ajan, pieni olut, holiton juoma, currywurst-annos tai mikä hyvänsä edessään, ilman että se on mikään erityinen aikoja sitten sovittu tapahtuma. Suomessa ihmiset kuitenkin pääasiassa menevät töiden jälkeen kotiin. Netflix & chill. Huomaan itsekin eläväni tällä tavalla Suomessa, eli sinänsä en ole mikään paras arvostelija, mutta on se silti mielenkiintoinen ilmiö. Miten me täällä Suomessa olemmekin tällaisia? : D Olen muutenkin tullut siihen valistuneeseen johtopäätökseen, että mikäli meinaa joskus ottaa oluen tai kaksi, kannattaa se tehdä arkena. Koska alkoholipitoisten juomien jälkeen et kuitenkaan saa hyvää unta ja hyvin todennäköisesti heräät todella aikaisin. Kannattaa siis uhrata sellainen päivä, jolloin muutenkin heräisit aikaisin. Viikonloppu-unia ei kannata pilata, ne ovat liian tärkeitä palautumisen ja rentoutumisen kannalta.

Mannheimista menimme Wiesbadeniin, jossa teimme tuliaisostoksemme (muun muassa sitä viiniä… ihan vähän vaan) ja näimme myös paremman puoliskoni työkavereita. Täytyy sanoa, että tuo visiitti oli itselleni aika terapeuttinen ja tarpeellinen. Viimeisimmät muistoni tuosta kaupungista liittyivät etätyönhakuun ja siinä feilaamiseen, surkein mielin kaupungin kaduilla kävelemiseen ja totaaliseen väsymykseen (joka myöhemmin osoittautui anemiaksi ja kilpirauhasen vajaatoiminnaksi). Olin liittänyt tuohon paikkaan aika paljon negatiivisia muistoja, mutta sain ne korvattua uusilla ja paremmilla. 

Tuon viimeisimmän Saksa-jaksoni jälkeen olin kunnolla virkistynyt ja valmis aloittamaan työstämään sitä tosiasiassa, että tuo elämänvaihe jää taakse. En voi tarpeeksi kuvailla, miten vaikeaa tuo on ollut, mutta nyt olo tuon ajatuksen kanssa tuntuu jo melko rauhalliselta. Siihen on auttanut uudet ja vanhat kaverit täällä Suomessa, mökkeily ja uusista rutiineista innostuminen. En ole esimerkiksi ikinä ollut sienten perään, mutta nyt sienestin onnessani lähes 30 litraa suppilovahveroa, hieman siihen päälle vielä orakkaita ja kanttarelleja. Lisäksi marjoja on kerätty niin paljon, ettei ole tosikaan. Omenoita tuli myös pelastettua yli ämpärillinen puiden juurilta mummolasta. Ihminen tarvitsee jotakin, mikä stimuloi, jännittää ja tuntuu ihanalta ja odottamisen arvoiselta. Nämä luontoretket täydellisessä hiljaisuudessa, mökkiranta ja järvimaisema ovat olleet minulle juuri sitä. Mutta Saksa ei kuitenkaan voi lähteä minusta koskaan enkä niin haluakaan. Siellä käyminen ei ole minulle enää mikään erityinen matka, vaan normaali rutiininomainen käväisy omilla kulmillani. Toki korona rajoittaa sitä jonkin verran, mutta viimeistään sen väistyttyä tulen olemaan entistä vahvemmin kahden maan kansalainen. Blogiini tulen päivittämään aina, kun jotakin Saksaan liittyvää tapahtuu, mutta joskus myös jos haluan kertoa jostakin asiasta pidemmin. Aiheina kuitenkin pysyvät samat luontoon ja aktiiviseen elämäntapaan liittyvät sisällöt.

Ps. Bloggerin uusi editori sai allekirjoittaneen lähes heittämään läppärin ikkunasta ulos, pahoittelut omituisista teksti-wrapeista, niitä ei yksinkertaisesti saa vaihdettua normaaliksi left-alligniksi. Puolet kuvistakin lensi jonnekin mäkeen.

Ja vielä yksi juttu, mihin pääsin kunnolla sisälle Saksassa ollessani - käyttäkää maskeja. Jos kaikki käyttävät, ne auttavat. 

Loma on mielentila, ja lähellä on upeaa

Tänä kesänä kaikki taitavat mökkeillä enemmän kuin koskaan. Reissublogien ja -tilien sisällöt ovat muuttuneet kertaheitolla joko kotoilun tai lifestylen suuntaan, ja samalla lähelle katsominen on tullut välttämättömäksi meille kaikille. Olen itse asiassa aina ollut suuri lähiseuturetkeilijä, etenkin Saksassa ollessani, ja seuraankin nyt mielenkiinnolla, saavatko tuolla vaikuttavat kaverini ja tuttavani aikaiseksi pikkumatkoja kauniiseen Etelä-Saksaan. Kohteiksi voivat valikoitua esimerkiksi viinialueet kuten Franken, Rheingau, Moseltal ja Nahetal, vain joitain mainitakseni. Onnistuin itse käymään kaikilla Saksan viinialueilla asuessani nimenomaan eteläisessä osassa maata, ja ne olivat uniikkeja ja mieleenjääviä reissuja. Monet lähipiiriläiseni eivät oikein ymmärtäneet, miten jaksoin joka viikonloppu suunnata jonnekin sadan kilometrin säteelle patikoimaan, valokuvaamaan luontoa, testaamaan uusia kyläkahviloita ja oppimaan aina jotakin uutta paikallishistoriasta. Mutta sehän siinä  on - emme välttämättä aina ymmärrä lähialueidemme arvoa.

Järvi-Suomi on jotakin todella uniikkia ja upeaa, varsin monella suomalaisella on mökki joko siellä tai jonkun muun järven rannalla, mutta emme silti osaa laskea sinne suuntaamista matkustuskiintiöömme. Koivun tuoksu, peilityyni järvi ja satumaiset auringonlaskut hiljaisuuden ja linnunlaulun vuorotellessa kuuluvat kuitenkin enemmän arkeen - kenties hieman erityiseen ja rajallisesti toteutettavaan arkeen, mutta kuitenkin arkeen. Kun latasin pari videota viime kesänä kesämökiltämme Instagramiin, ja taustalla vallitsi mielestäni varsin perusmeininki - taisi aurinko laskea, peilityynellä järvellä kalat hyppivät ja joku muistaakseni pulahti spontaanisti uimaan itseni kohennellessa viimeisiä hiilloksen jämiä - sain Saksaan palattuani kuulla, että tuo video oli näyttänyt ihmeelliseltä, uudelta, eksoottiselta ja satumaiselta. 

Ensimmäinen mökkivisiitti kesälle 2020 on jo ehditty suorittaa

Seesteinen yö

Tajusin, että niinhän se menee. Minulle Alpit ovat ne erikoinen ja ihmeellinen uusi juttu, aivan kuten myös niin monet muut korkeuseroihin perustuvat maisemakokonaisuudet. Ja tämä juuri siksi, että korkeuserot ovat minulle jotakin suhteellisen uutta. Samaten järvien jatkumo on monelle suomalaiselle tavallinen taustamaisema, kun taas toiselle ainoastaan pääsymaksullisiin tekojärviin tottuneelle se on harvinaisuus.

Viime kesän vesistöt Mannheimista käsin näyttivät muun muassa tältä

Ja Berchtesgadenin luonnonpuistossa taas tältä. Nilkkakorkeaa kylmää koskivettä.

Saksassa asuminen on opettanut minulle lähelle katsomisen taidon. Viidenkään vuoden aikana en kokenut uudessa kotimaassani tylsistymisen hetkiä, jolloin olisin intensiivisesti odottanut jotakin kaukolomaa. Koin aidosti olevani koko ajan tietynlaisella lomalla, koska nähtävää oli vain niin paljon. Pohjois-Ranskaan pääsi päiväreissuksi, Pariisiin oli mahdollista tehdä pieni viikonlopun getaway, Allgäu ja muut idylliset maisemat olivat myös suoran junayhteyden päässä. Jos halusi yöpyä, vastaan tuli aina paljon pieniä ja sympaattisia majataloja, jotka tarjosivat huoneita varsin edullisesti.

Itäisessä Saksassa oli jylhää .. Ja niin kovin ikimuistoista. Tiesittekö muuten, että monet läntisessä Saksassa kasvaneet eivät edes harkitsisi idässä vierailua, todella monet suorastaan mollaavat sitä.

Yöpyminen pikkukylän linnassa

Ja tällaista elämän tulisi olla. Emme voi yksinkertaisesti kuluttaa leijonanosaa vuodesta odotellen jotakin seuraavaa lomaa ja kokea näiden odotusjaksojen aikana tyytymättömyyttä vallitsevaan tilanteeseen. Tämä kuulostaa ehkä teennäiseltä, mutta loman pitää olla osa arkea. Arki-illat töiden jälkeen kotikaupungissasi veden äärellä tai puistossa, kenties ystävän ja viinilasillisen kanssa, viikonloppu vaeltamassa läheisessä luonnonpuistossa - jollekin toiselle (muualta tulevalle) nämä samat paikat olisivat se vuoden kohokohta, joka toteutuu vain pienenpienen aikaikkunan sisällä. Miksi ne eivät voi olla jotakin erityistä myös sinulle? Vain siksikö, että pääset sinne koko ajan? Menetkö oikeasti?

Meditoin itseni tarkoituksella pois tästä ajatusmallista, ja kun kävin säännöllisesti Rheinin varrella istumassa töiden jälkeen, muistin saksan kirjan kappaleen Rheinin varrelle sijoittuvasta Lorelei-legendasta, Lonely Planetin, romantiikan ajan Rhein-matkakertomukset ja niin monet historian henkilöt ja hetket, joihin Rhein on vaikuttanut, ja näin tästä paikasta tuli taas erityinen, ja olin taas lyhyellä lomalla.

Eräs ilta töiden jälkeen Rheinillä viime kesänä. Saksassa ei ole yöttömiä öitä, joten pimeys ja samanaikainen hellelämpötila ovat normaali yhdistelmä etelässä

Kaukomatkoille on tilauksensa, ja uusien kulttuurien kokeminen on arvo jo itsessään. Mutta näinä aikoina, kun tämä on rajoitettua, ei lähimatkustuksen ole pakko olla toisarvoista.

Tänä keväänä olen katsonut eteläsuomalaisia paikkoja - erityisesti sen luontoa - jokseenkin uusin, mahdollisen paluumuuttajan silmin. On selvää, että paluumuuttaja ei ole enää samanlainen kuin oli ennen lähtöään ja että uusi tapa katsoa vanhoja paikkoja on nyt erottumattomasti läsnä, mutta yllätyin silti positiivisesti kaikesta uudesta, mitä koin. Tiesin, että luonnonpuistoja on suhteellisen paljon, tiesin myös Porvoon olevan huomionarvoinen ja erottuva paikka, mutta en ollut koskaan tarttunut näihin tilaisuuksiin. Nyt teen niin aktiivisesti, ja nautin joka hetkestä. Olimme eilen Luukin luonnonpuistossa eräänlaisella lampi- ja järvikierroksella vehreän luonnon keskellä, ja kun spontaanisti päätimmekin mennä uimaan, olin mielestäni lomalla. Tänään olen taas töissä.
(kirjoitan tätä aamulla ja työt alkavat vasta kymmenen maissa)

Kyllä maalla on mukavaa! Ei kun hetkonen joo, tämä olikin Espoon ja Helsingin tuntumassa.

Uin!

Tehdään tästä kesästä hyvä!

Maiden välissä

Terveiset Helsingistä!
Mainitsin viimeisimmässä postauksessani käyttäväni maaliskuun Suomessa työnhakuun ja palaavani luultavasti huhtikuussa Saksaan tekemään loput loman jälkeen jäljelle jääneet työviikot ennen irtisanoutumistani. Varmaan sanomattakin selvää, että tästä kaikesta toteutui noin nanoprosentti. Työnhaku meni täysin jäihin, paluu huhtikuussa oli mahdoton ja en todellakaan tässä maailman tilanteessa ole irtisanoutunut.

Lappeenrannan Myllysaari

Suomi-maku, Saksa-lasi

Tiedättekö, kun joskus on ihan varma, että jokin suunnitelma voi mennä kaikin puolin pieleen, ja sen pienen totaalikatastrofin mahdollisuuden takia teet kaikenlaisia varotoimenpiteitä pahimman varalta. Muut ihmiset ihmettelevät näitä varotoimenpiteitä, mutta sinulla on vain se kuuluisa "gut feeling" - jokin saattaa mennä pieleen tässä kaikessa. Minä olin juuri tämä tyyppi tänä talvena. Sain varsin paljon kehotuksia irtisanoutua ensin ja jättää kaikki Saksassa taakseni ennen Suomeen siirtymistä - näin olisi helpompaa hakea sitten Suomesta töitä. Kaikki siteet olisi katkaistu. Voisi aloittaa uuden työnkin nopeammin. En kuitenkaan sallinut itseni hyvästellä työkavereita tai ystäviä, sanoin vain siirtyväni hetkeksi Suomeen. En irtisanoutunut, vaan tulin tänne pitäen edelleen kirjani Saksassa. Halusin olla Suomessa vain käymässä niin kauan kuin työpaikkaa ei vielä ole. Ja nyt se on toki osoittautunut maailman järkevimmäksi teoksi.
Saksan näkökulmasta olen siis edelleen hyvä veroja maksava kansalainen, joka on vain käymässä kotimaassaan koronakriisin aikana. Lennätettiinhän monia muitakin ympäri maailman takaisin Suomeen elämään pandemian poikkeusoloja. En olisi itse asiassa pelännyt olla Saksassakaan kriisin aikana - pidän saksalaista terveydenhuoltojärjestelmää valtavan luotettavana ja huippulaadukkaana. Mutta kun nyt olin muutenkin jo varannut maaliskuun Helsinki-kuukaudeksi, täällä ollaan, vaikka toukokuuta jo eletäänkin. Etätyöt täältä käsin sallitaan, koska kaikki ovat pakotettuja etätöihin muutenkin. Vaikka haluaisin lentää Saksaan, en edes saa tehdä sitä. (Tai siis sitä ei suositella)

Toistaiseksi irtiotto- tai matkakohteiksi ovat valikoituneet kuvan Lappeenranta, Porvoo ja pääkaupunkiseudun luonnonpuistot

Olen asunut Saksassa jo niin kauan, että koen tuntevani maan logiikan erittäin hyvin. Kuljettuani Mannheimin juna-aseman ahtaita käytäviä vuosia ja vuosia aamuruuhkassa, olin ihan varma, että kun mikä hyvänsä scifi-leffoista tuttu pandemia Saksaan pääsee, se leviää aivan väistämättä ja räjähdysmäisesti. Ihmiset ovat ahtaasti kaikkialla - ei ehkä kansainvälisen vertailun mukaisesti erityisen tiheästi, mutta minun tottumuksiini nähden kyllä.
Toisaalta, tiesin myös, että mikäli saksalaisia käskee pysymään kotona, tai kuten nyt, käskee pitämään maskia, he tekevät sen mukisematta. Lisää sääntöjä ja ohjeita, voi kyllä, tuokaa minulle lisää struktuuria ympärilleni. Ja ennen kaikkea, lisää sääntöjä, joiden noudattamista pääsee valvomaan omassa ympäristössään. Oikein erinomaisena päivänä joku on mokannut, unohtanut maskinsa, ja saksalaiselle avautuu ainutkertainen ja loistokas mahdollisuus huomauttaa tästä kyseiselle kanssakulkijalle. No, olivat rakenteelliset lainalaisuudet mitä hyvänsä - fellow-güntterin suoran palautteen väistely tai sitten aito luottamus säännöstöjä kohtaan - järjestelmä Saksassa toimii.

Sain toisen maisterin tutkintoni rekisteröityä maaliskuussa, ja nyt myös valtiotieteiden maisterin tutkintotodistus on hyllyssä. Teen siis parhaillani työnhakua tuplamaisterina, jolla on markkinointikoordinaattorin ja lääkealan suuryrityksen kokemus pohjanaan - ja täytyy sanoa, että en kyllä valitettavasti silti ole saanut töitä. Olen miettinyt, että tämän luulisi kiinnostavan jo jotakin poliitikkoakin - miten paljon ihmiseen voi upottaa valtion rahaa (koko koulutus alusta loppuun ja tämän huipuksi vielä kaksi maisterin tutkintoa) ja silti olla antamatta tälle veroa tuottavia töitä kotimaastaan. Isona syynä toki luultavasti on se, että kumpikaan maisterin tutkinnoistani ei ole DI tai KTM, ja urani on näille tutkinnoille tyypillisillä aloilla. Valtiolle työllistyminen on lähes mahdotonta tässä vaiheessa - kaikkiin virkoihin löytyy aina sisäinen hakija, joka on aloittanut polkunsa kyseisessä instituutiossa ensin harjoittelijana ja sitten pätkäsopimuslaisena. Vaikka VTM:t hyvin usein työllistyvät hyvin ja nimenomaan valtiolle. Tämä on varsin mielenkiintoinen ihmiskoe - mihin VTM voi työllistyä, jos valtion osalta "juna meni jo." Ja kun samaan aikaan olemassa on jo työpaikka Saksassa, jossa olet varsin arvostettu, ja mikä näkyy myös palkkauksessa, on todella haastavaa löytää motivaatiota työnhaun jatkamiselle. Toistaiseksi sitä on kuitenkin vain yritettävä. Ehkä joku päivä täälläkin se arvostus löytyy.

Olen varsin kaksijakoisissa tunnelmissa oikeastaan päivittäin. Uusi potentiaalinen pysyvämpi koti Helsingissä on olemassa, sinne on kannettu jo tavaroita sisään, saunassa on käyty säännöllisesti, parvekkeelle istutettu kasveja ja niin edelleen. Prisma on uusi Penny. Mutta itse elämää ei vielä ole täällä Suomessa - työpaikka on vieläkin Saksassa ja uuden hankkiminen täällä Suomen päässä tuntuu joltakin megasuoritukselta, jonka toteutumatta jääminen on täysin mahdollista.

Onneksi on ollut paljon virtuaalista sosiaalisuutta kavereiden kanssa. Videopuhelut ovat paljon parempi kuin ei mitään, ja niiden aikana voi esimerkiksi skoolata yhdessä. On myös tärkeää kuulla ja saada puhua saksaa silloin tällöin. Omia täällä asuvia kavereitani olen pystynyt näkemään niin paljon kuin olosuhteet sallivat - eli lenkeillä ja muutaman hengen etäisyyspiknikeillä. Ja he ovat kyllä mahtavia tyyppejä. Näinä aikoinahan todella erottaa, ketkä ovat hyviä ystäviä ja ketkä vain hengailukavereita. Olen valitettavasti todistanut myös sitä, että minkäänlaista viestittelyä ei tapahdu, ei mitään videopuheluita eikä minkäänlaista kontaktia. Mielestäni nyt ei selitykseksi käy se, että ei vain ole viestittelijätyyppi. Ihmiset tarvitsevat sosiaalisia kontakteja ja nyt nuo tilanteet on vain pakko hoitaa muuten kuin kasvokkain. Yleensä nämä ovat hieman uudempia, opiskeluaikojen kavereita. Ja mitä vanhemmat kaverit, sitä varmemmin heistä kuulee. Onneksi kotoilu ja kaikki muu tähän aikaan liittyvä on hieman helpompaa kaksikolle kuin yksin olevalle ihmiselle.

"Ikuinen marraskuu" loppui heti saavuttuamme Suomeen, mutta siitä alkanut ikuinen maaliskuu sen sijaan tuntuu jatkuvan edelleen

Minkälaista elämä Saksassa olisi kaiken tämän jälkeen? Elämäni oli todella sosiaalista - edullisen hintatason vuoksi arki sisälsi paljon ulkona käymistä, istuskelua viinilasillisella, erilaisia kahvilaelämyksiä, musiikin fiilistelemistä, ulkoilmatapahtumia, kojuruokaa, tanssimista. Kavereiden kanssa oloa, oikeastaan joka päivä. Olisko lempikahviloissani ja -ravintoloissani enää samaa tunnelmaa kuin ennen? Lähtisivätkö ihmiset ulos samoin kuin ennen? Olisiko uusi kotoilutrendi muuttanut heidän ajatteluaan? Ajattelisivatko he mahdollista tartuntaa vielä joulumarkkinoidenkin aikaan? Järjestetäänkö niitä? Saisinko itse Saksassa tartunnan? Lievän vai vakavan?

Mitä enemmän asioita ajattelee, sitä paremmin ymmärtää jatkuvasti toistettavan mantran: maailma ei ole enää entisensä. Minun Saksani hyvin luultavasti lakkasi olemasta sinä päivänä, kun astuin lennolleni lopputalvesta - juuri ennen koronarajoituksia.
Se on kuitenkin oma paikkani niin kauan kuin Suomi ei halua minua paremmin omakseen ottaa. Ja paluulento on väistämätön, kuin myös uuteen elämään totuttelu. Toistaiseksi saan tehdä kesän lävitse etätöitä, mutta kun kesä on ohi, on seuraavan askeleen vuoro. Mikä ikinä se sitten onkaan.

Viidennet karnevaalini Saksassa

Saksassa asuessa tulee monesti todettua, kuinka harmi on, kun tiettyjä suomalaisittain tärkeitä juhlia ei vietetä täällä. Toisaalta tämä toimii myös toisin päin. Vietin juuri viidettä kertaa saksalaista karnevaalia - suomalaisittain laskiaisen ja penkkareiden kohdalle sijoittuvaa valtavat mittasuhteet saavuttanutta kansanjuhlaa. Penkkarien mainitseminen ei itse asiassa ole täysin tuulesta temmattua, sillä myös karnevaaleihin kuuluu rekkojen ja muiden kulkuneuvojen muodostama paraati ja karkkisateessa tungeskelu. Tosin täällä nämä penkkarit ja paraatissa kulkeminen kuuluvat koko kansalle, eivät vain nuorisolle. Karnevaalien aikaan katukuvassa onkin havaittavissa neljän peräkkäisen päivän verran avointa ja rentoa virvokkeiden nauttimista ja ennen kaikkea karnevaaliasuja - myös isovanhempien sukupolvella. Lapset keräävät karkkeja ja muita paraatiryhmien heittämiä pikkutuotteita säkkeihinsä, joita hädin tuskin jaksavat päivän päätteeksi enää nostaa. Pitää muistaa - kaikki täällä on suurivolyymisempaa kuin esimerkiksi Suomessa, ihan jo pelkästään väen määrän ja tiheyden takia. Erilaisia paraatiryhmiä oli Wiesbadenin kulkueessakin yli sata ja koko tapahtumaan osallistujia 350000 henkeä. Televisiossa näytetään karnevaaliseurantaa karnevaalien niin sanotusta pääkaupungista Kölnistä - lähetys vastaa uuden vuoden vastaanoton televisiointia. Karnevaali on idealtaan sama kuin esimerkiksi muinainen kekri, Nuuttipukki tai muu käännettyjen hierarkkioiden juhla. Ajatuksena on, että tässä sääntöuskovaisessa maassa voidaan tämän rajallisen aikaikkunan sisällä tehdä kaikkea omituista ja epäsovinnaista. Kuvaavin tapahtuma, jota todistin, oli jonkinlaisen paukkuserpentiinin räjäytettäminen noin millin päässä poliisin naamasta. Kaveria ei haitannut, vaan siinä suvereenisti pyyhittiin roskat naamalta ja harteilta ja jatkettiin elämää. Karnevaalina ei ole hyvä idea lähteä valittamaan paljon mistään. Yleensä jengiä ei nimittäin kiinnosta - helau tai alaaf vaan ja virvoketta kouraan. Saattaa myös olla niin, että kaikkea tosi omituista tapahtuu, mutta parempi on olla vain kysymättä ja todeta, että ne on vain nämä neljä päivää. Voi vaikka sitoa ihmisen kokoisen muovihanhen kaiuttimeen, se on ihan ok. Jotenkin sekoilu ei myöskään ylly painostavaksi. Täällä on totuttu kansanjuhliin ja halpaan alkoholiin, se on täällä tosi hyvin sosiaalisesti hallussa. (Helsingin lähijunat minkä tahansa juhlapäivän jälkeen klo 23-01, I'm talking to you). Tässä hieman eri vuosien kollaasia.

Erässä Saksaa käsittelevässä kirjassa oli esitelty kaikki viralliset karnevaalinaamiot, jotka vaihtelevat alueittain. Tämä oli muistaakseni yksi niistä, mutta en ala keulimaan trivialla, josta en ole 100-varma ;)

Satumme asumaan kaupungin parhaalla paikalla kulkueen katsomisen kannalta, joten siinä missä Suomessa eräät arvokkaammat henkilöt saattavat viettää "trenssivappua", oli tällä kertaa karnevaalikavalkaadissani vuorossa "ikkunakarnevaali". Eli seurasimme tapahtumaa asunnosta käsin - ikkunamme ovat suhteellisen isot, voisi sanoa seinän olevan ikkunaa tai ikkunan olevan seinää filosofisesta painotuksesta riippuen, joten ei tarvinut niin sanotusti kuikuilla. Ja siis suoraan karnevaaliparaatin yläpuolella. Pistin silti karnevaaliasun päälle, ja Ranskasta tuotu skumppapullo sai aueta. Tuli sentään käytyä alaovellakin katsastamassa kulkueen meininkiä, ja sehän oli ihan ok sielläkin - ja mukaan tuli ihan liikaa hariboja, joita meistä ei kumpikaan siis syö. Karnevaalivohveli sentään maistui ihan hyvältä, tuo niin sanottu köyhän miehen kismetti. Keskustassa oli tivolimainen tunnelma ruokakojuineen, peleineen ja laitteineen.

Tuli ehdittyä vielä lyhyelle päiväretkelle Rheinsteig-reitillekin lauantaina. Tämänkertainen etappiväli kulki Rüdesheimista Winkeliin, ja siihen mahtui sekä viini-istutuksia, Hildegard bingeniläisen luostari että laakeita peltoja. Aina kun näkymä aukesi Reinille, olo oli tuttuun tapaan kuin postikorttiin eksynyt, hyvällä tavalla. Miten paljon näitä tuleekaan kaipaamaan vielä. Kun kyse tosiaan ei ole siitä, että on tehnyt jonkun matkan tällaiseen paikkaan, vaan se on ihan se normaali kotiseutu ja saatavilla jatkuvasti. Siitä luopuminen ja sen vaihtaminen tilanteeseen, jota HS luonnehti marraskuun sadanneksikolmannenneksitoista (ja siitä ylöspäin) päiväksi voi olla pieni shokki.
Työnhakuun liittyen olen saanut jonkin verran kysymyksiä ja kommentteja Instagramin puolella, mutta ajattelin pitää blogin paikkana, jossa käsitellään elämää ja seikkailuja Saksassa, ei niinkään angstia Suomen työmarkkinoista. Teen aiheesta jonkinlaisen kootun instagram-storyn varmaan lähiaikoina. Lyhyesti sanottuna, mitään uutta ei vielä ole näköpiirissä, mutta siirrän tukikohtani maaliskuuksi Helsinkiin edistääkseni asiaa hieman paremmin. Saksa-hommia on kuitenkin lisää luvassa huhtikuussa, sillä en ole uuden työn puuttumisen vuoksi irtisanoutunut nykyisestäni, vaan pysyn Saksan työpaikkani palkkalistoilla vielä jonkin aikaa. Lomaa riittää ainakin 26.3. asti, sen jälkeen sitten katsotaan, miten edetään, jos vielä tarvitsee. Etämahdollisuudet ovat firmassa onneksi hyvät.

Taas uusi koti ja vaihtelevat kuulumiset (työnhaku, vanha nemesis, joka vei minut Suomesta pois Saksaan!)

Tervehdys! Kerrankin taitaa olla niin, että tammikuu näyttää Suomessa ja eteläisessä Saksassa melko samalta. Plussa-asteita, vihertävät peltometsät ja aurinkoisen syksyn näköiset maisemat vaihtelevat harmaiden sadepäivien kanssa. Suomen osalta tämä ei tietty ole lainkaan hyvä tai luonnollinen asia, mutta täällä omassa Saksan-kodissani talvet ovat olleet tällaisia aina. Kirjoittaminen on jäänyt viime vuoden loppupuolen jälkeen totaalisesti taka-alalle, mikä on johtunut täysin omasta kyvyttömyydestäni keskittyä kahteen kirjoitusprojektiin samanaikaisesti. Potkaisin marraskuun lopulla käyntiin gradunkirjoitussuunnitelman, jonka onnistuin vielä saattamaan loppuunkin. Maisterin titteli vielä odotuttaa itseään tämän vuoden kevääseen saakka, sillä eräs kurssisuoritus onnistutaan saamaan rekisteriin vasta maaliskuussa. Sain ensimmäisen maisterin tutkintoni jo vuonna 2013, ja sen turvin olen muun muassa täällä Saksassa töissä, mutta tämä toinen oli sellainen taustalla kummitellut möykky, joka oli liian helppo unohtaa kokopäivätyön ja vilkkaan sosiaalielämän alle. Onneksi yliopisto oli joustava, ja pääsin takaisin aktiivisten opiskelijoiden joukkoon ja sain tehdä gradun täysin etänä Mannheimista käsin. Olin toki kokonaan lomalla töistä, niin kuin olen nytkin. Meillä on käytössä tällainen suurkorporaation "etu", eli ylityötuntitili. Se toimii niin, että joka päivä viisitoista minuuttia työajastame menee automaattisesti kyseiselle aikatilille säästöön. Näin ollen kerrytämme jatkuvasti ylityötunteja - ja näin monen vuoden jälkeen itse asiassa viikkoja ja kuukausia - joita voimme sitten käyttää esimerkiksi liukumana ennen eläkkeelle jäämistä tai muuna yllättävän lomantarpeen mahdollistajana. Päätin käyttää kaiken minulle kertyneen ajan pois nyt. Ensin tein gradun, sitten muutin miehen mukana lähemmäs hänen työpaikkaansa kokonaan eri osavaltioon, jossa tarkoitukseni olisi keskittyä kokopäiväisesti Suomen pääkaupunkiseudulle suuntautuvaan työnhakuun.

Uusi kämppä on valoisa, plussaa paljon tästä

Kukaan ei tietty ikinä väittänytkään tarkoituksellisen tai pienen paineen alla tehtävän työnhaun olevan mitään herkkua, mutta on tullut jokseenkin shokkina, miten haastavaa se oikeasti on. Eihän työn vaihtamisessa sinänsä mitään ihmeellistä ole, mikäli se tapahtuu luonnollisesti - joko sinua kehotetaan tekemään relocation firman sisällä tai pyydetään esimerkiksi yhteistyökumppanille töihin. Mutta jos olet tilanteessa, jossa sinulla ei sinänsä ole mitään järkeä tai syytä lähteä nykyisestä työstäsi, jossa olet hyvässä asemassa ja saat hyvää palkkaa, ja alat sitten uida universumia vastavirtaan yrittämällä tunkea itseäsi paikkoihin, jonne haluaa myös 100 muuta, on se vaikeampaa. Eikä pidä unohtaa sitä, että yhden hakemuksen kirjoittaminen ja CV:n hiominen yhtä hakua varten voi hyvinkin kestää yhden päivän - aikaa siis kuluu tuhottomasti eikä tuloksia silti välttämättä tule lainkaan. Suomi on lisäksi ympäristönä jokseenkin vihamielinen pehmeitä tieteenaloja kohtaan - tämä siis silloin kun vaikka FM hakee tekniseen tai kaupalliseen rooliin. Vaikka hänellä olisi miten paljon kokemusta juuri siitä, jo pelkästään ilmoituksessa voi olla listattuna, että hakemuksia käsitellään vain DI tai KTM-lähtöisiltä hakijoilta. Tiedän eräästä rekrystä, jossa tuli niin paljon hakemuksia, että ensimmäisellä kierroksella suodatettiin lukematta pois kaikki ne, joilla oli väärä tutkinto. Luulen, että mikäli vaihtaisin työtä Saksassa, kaikki tämä olisi helpompaa. Täällä ei tutkintojen nimiä katsota oikeastaan yhtään, vain taidot ratkaisevat. Lisäksi meidän pohjoismaalaisten kielitaito on täällä usein joukosta erottuva etu. Noh, mikäli työskentelen Saksassa, en missään nimessä vaihda nykyistä työtäni mihinkään koko maailmassa.Nyt on kuitenkin niin, että alustava suunnitelma oli mennä takaisin Suomeen keväällä. Alustavissa kuvitelmissani viime vuonna minulla olisi tässä vaiheessa ollut työpaikka tiedossa, mutta kun näin ei ihan nyt ole, en osaa sanoa, kauanko urani nykyisessä työssäni vielä saa jatkua. Ainakin maaliskuun ajan olen Helsingissä ja katson, onnistuuko Suomen työskeneen integroitumisen yrittäminen silloin paremmin. Toistaiseksi kuitenkin ihmettelen siis pääasiassa Wiesbadenia ja sen meininkiä.

Ainakin blogin kannalta tämä tarjoaa selkeää sisältöä, eli Saksa-aiheet jatkuvat vielä määrittelemättömän ajan. Kuten totesin, muutin siis ties kuinka monennen (miljoonannen?) kerran, ja ihmettelen Saksanmaata nyt Wiesbadenista käsin. Ensivaikutelma lyhyiden reissujen jälkeen on osoittautunut erittäin paikkansa pitäväksi, ja tämä on ehdottomasti hienompi ja vauraampi kuin monet Baden-Württembergin kaupungit. Samalla myös kalliimpi. Siis paljon. Parin kuukauden visiitin ajaksi ei tuntunut järkevältä sijoittaa monta sataa euroa esimerkiksi keittiötarvikkeisiin, joten tarkoitus oli ostaa niitä Woolworthista tai muista halpismyymälöistä. Mutta niitäpä ei täältä meinannut löytyä (tai okei, löytyi lopulta pikkutavaraa myyvä euro-shop, mutta silloin oli jo hieman liian myöhäistä ja tärkeimmät jutut niistäkin kategorioista oli jo ostettu). On kyllä mukavaa tutustua ihan uuteen ravintolatarjontaan ja ennen kaikkea uusiin lähipaikkoihin, joissa käydä vaeltamassa. Luonto on jokseenkin samankaltaista kuin Neckar-laaksossa, mutta lisäksi Taunus-vuoristo on lähellä. Lisäksi uusia juoksupaikkoja on ihanaa tutkia. Mäkiä on paljon enemmän kuin Mannheimissa, oh joy!

Ensimmäisen viikonlopun suunnitelma oli suunnata Königsteiniin Taunukselle, ja näin myös tehtiin. Vuoriryhmän korkein kohta tuli saavutettua, ja yllättäen sieltä löytyi myös huurretta ja lunta.

Seuraavalla reissulla mentiin Rhein-laaksoon edeten valmista reittiä Rhein-steigia pitkin. Aloituspiste lähti puolen tunnin junamatkan päässä Wiesbadenista sijaitsevasta Assmanshausenista, josta siirryttiin metsäreittiä Rüdesheimiin. Sinne aion kyllä mennä vielä uudestaankin. Viinikaupunki yhdistettynä vanhaan kaupunkiin on voittamaton yhdistelmä.

Viiniturismi on nyt sesonkipaussilla, joten myös Rüdesheimissa oli nyt todella tyhjää. Viinipelloilla käveleminen oli valtavan rauhoittavaa, ja juuri nämä ulkoilureissut tarjoavat itselleni oikeastaan välttämätöntä balanssia muihin elämän osa-alueisiin.

Joku Hesseniä tunteva voisi muuten vihjata kivoista paikoista, nyt on jopa mahdollista etten ole vielä käynyt siellä! :D Mosel-, Nahe- ja Rhein-laaksot ovat toki tuttuja, mutta koska niissä riittää lääniä, on varmasti jotakin hienoa vielä kokematta.

Ensi kertaan! Ja suomalaiset: medical technology, projektinhallinta, product management - voin tehdä kaikkea tätä. Jos firmanne rekrytoi, olen käytettävissänne <3 Ehkä ensi kerralla voisin kertoa jo hieman parempia uutisia tältä saralta kuin nyt.