A funny little town called Germersheim

Mark muutti Stuttgartista Germersheimiin opiskelemaan kääntämisen maisteriohjelmaa, ja ottaen huomioon miten siamilaiskaksosmaisesti toimimme Stuttgartissa, kesti yllättävän kauan ennen kuin sain järkättyä visiittini kaverini uuteen kotikaupunkiin. Aamu alkoi vähän syväjäisesti, koska ennen sinne menoa oli ohjelmassa visiitti Mannheimiin, ja jännitin sitä vähän. Olin kuullut mutkan takaa, että siellä olisi eräs iso lääkealan firma, joka etsisi henkilöä, joka puhuu englantia ja suomea ja on tehnyt jotain viestintä- ja markkinointihenkistä työtä ennenkin. Parin mailivaihdon ja yhden jäätävän saksankielisen puhelun jälkeen menin mestoille tapaamaan kansainvälisten asiakaspäälliköiden ja -neuvojien tiimin esimiestä. En vielä kirjoita sen enempää, miten tuon homman kanssa kävi/tulee käymään, koska siihen liittyy paljon muutakin paasaamista.

Tapaamisen jälkeen ajelin ratikalla takaisin Mannheimin steissille, ja paluumatkalla kyllä vahvistui mielikuva siitä, että kyseessä ei ole mikään galaksin kaunein kaupunki. Onneksi juna vei Germersheimiin, jossa ohjelmassa oli saman tien perinteinen kuvio - asemalta Lidliin, sieltä mukaan viinit ja epämääräisiä elintarvikkeita ja saman tien kokkaamaan. Oli varsin kiva tavata uusia tyyppejä pitkähkön Heidelbergissa itsekseen oleilun jälkeen. Päädyttiin taas mitä oudoimpiin paikkoihin, kuten opiskelijoiden leffailtaan vanhaan elokuvateatteriin miljoonien kilisevien kaljapullojen keskelle, puolitutun ullakolle ja lopulta nuijanukutushenkisesti unten maille. Perusilta meille tuttujen tykötarpeiden kanssa.
Seuraava päivä meni kaupunkiin tutustuessa, ja olin kyllä aivan ällikällä lyöty siitä, miten tyhjä koko paikka oikein olikaan lauantaina. Ei siis ristin sielua missään, ja askeleet kaikuivat kaduilla. Selitys oli kuulemma se, että lauantaisin kaikki lähtevät pois pikkukaupungeista ja haluavat shoppailla lähimmissä suurkaupungeissa kuten Karsruhessa tai Speyerissa. Kahviloita oli kuitenkin auki ja keli oli ihanan raikas. Saksa on siitä hieno paikka, että erilaisia kolkkia on aivan laidasta laitaan. Mannheim, jossa talous ja teollisuus elää vahvana ja jossa isojen firmojen päämajoja kohoaa talojen kattojen yläpuolelle, on ihan erilainen kuin postikorttimaisen kaunis Heidelberg, joka elää paljon turismista.  Germsersheim on taas aivan oma juttunsa - arkkitehtuurikin näytti vähän enemmän ranskalaiselta kuin saksalaiselta, ja Ranskan rajan läheisyyden kuulema pystyy aistimaan fiiliksessä. 20% pikkukaupungin väestöstä on opiskelijoita, joten nuorta ja eläväistä kaupunkikuvaa sopii odottaa silloin, kun ihmiset siis ovat paikalla :D

Germersheimin pääaukio, ei ketään, lauantai | I think this was the main square - no one

Jos Irish coffeen ja tavallisen kahvin hintaero on tämä, normisumpin tilaaminen menee vakaamuksen puolelle | This is not exactly encouraging you to go for the non-alcoholic option

One Friday, after the job interview I mentioned earlier, I went to Germersheim to see how my brother from another mother Mark is doing. Turns out life in Germsersheim is pretty cool, I mean with its 20 thousand inhabitants it's not a big city (for a German city at least) but it's definitely got character. Relatively huge percentage of the population are students, the rents are cheap and the sense of community is wonderful. We gathered for a delicious dinner, then went to a movie night organised by students and ended up walking from one place to another with a solid goal of downing more and more drinks. I had a blast. The day after was a bit slow, but we went for some (extremely cute) sight-seeing to this small town that was completely empty of people. Mark told me everyone simply escapes the town on Saturdays, as it's the shopping day, and for something like that you wanna head to a bigger city close to Germ-town like Karsruhe or Speyer.
Your life there seems great Mark, and you can count on me paying you a visit again :)

Loving each day | Etätöitä ja ihmettelyä

Päiväni täällä Heidelbergissa menevät siten, että herään ysin-kympin maissa, keitän kahvit ja alan tehdä etätöitä. Rajallisten työtuntien jälkeen koitan selata nettiä toivoen, että joko Helsingin päässä tai täällä vastaan tulisi jotain kiinnostavan oloista työjuttua, mihin voisi hakea. Menin tosin täällä haastattelun kaltaiseen tapaamisen suomalaisen tutun kehotuksesta, en siis varsinaisesti hakenut koko hommaa. En tiedä, miten sen kanssa käy.
Illemmalla hyppään usein ratikkaan ja käyn keskustassa joko tapaamassa tuttuja tai kävelemässä itsekseni ja valokuvaamassa. Harkitsin jopa uuteen järjestelmäkameraan sijoittamista, mutta ylimääräisiä useita satasia tässä ei varsinaisesti ole käytössä. Jos saan kunnon duunia myöhemmin, se se voisi kyllä olla eka asia, jonka ostan. Tai uusi puhelin... Ne lukuisat naurut, jotka kämäinen luurini on joutunut täällä kokemaan... Ehkä typerin asia siinä on se, että siitä ei saa kuvia ulos piuhalla.

Eilen oli taas vuorossa pientä reissailua yhden parhaimman (JA autollisen) ystäväni kanssa. Kävimme Unescon maailmanperintökohteisiin kuuluvan Rhein-jokilaakson kylissä, mm. Cocheimissa katsomassa joulumarkkinoita ja upeaa keskiaikaista vanhaa kaupunkia. Jokilaakso itsessään oli lisäksi käsittämättömän kaunis. Parempaa kokemusta ei marraskuisissa maisemissa voi saada. Valo osui upeasti vuoriin, joiden välissä joki virtasi. Toisinaan sadekuurot huuhtoivat teitä ja sateenkaari piirtyi vuoresta toiseen, kuin sillaksi tien ylitse. Oranssin ruskea värimaailma ympärillä sai ajattelemaan, että liikkuisi jonkinlaisen kanionin keskellä.
Joulumarkkinat aloittivat sitten joulumarkkinasarjan. Olen viettänyt paljon aikaa Saksassa, mutta en koskaan joulun alla, joten nyt otan takaisin kaikki ne vuodet, jolloin olen ollut täällä näkemättä kuitenkaan joulumarkkinoita. Eiliset Cocheimin pikkuiset joulumarkkinat olivat täydellinen aloitus joulumarkkinasarjalle. O Tannenbaum.

Cocheim, kaupunki Rhein-laakson vuorten juurella

I went to a job interview a couple of weeks ago. I might not take it (the salary...) , I might not even get it, but it's still pretty damn close, closer than ever. Me staying here. "Why would you want to stay in Germany, the taxation is harsh and so many aspects of the culture and everyday life are lagging behind Finland."This is what I've heard from some of you in Finland, and in a way I do get it. Although I do think this is a case of perception, and what we perceive is based on our own views and our own lives. Until I came here in 2013 to actually live, it never even occurred to me for a moment that I would actually at one point start to look for a job outside Finland, on any level. The idea of home country was really strong, as if I had been brainwashed to think everyone needs to stay exactly where they come from. If the situation for newly graduated masters of arts wasn't that crappy (even with my experience O.o ), it would've been obvious to stay in Helsinki, a no-brainer. But the reasons for my potential staying here are actually quite emotional, and finally I accept it, everything doesn't have to be based on reason. I am allowed to say that living by the misty hills, gazing at the amazing autumn colors from the window of a train from Stuttgart to Heidelberg and walking by Neckar are one of the things keeping me here. Come on, I'm not even 30 yet. If I wanna do outside-the-box things, it's now. I have dear ones in Helsinki, which is the only thing making this difficult. They are welcome to come here. All I can say about perceptions is that no one knows my reasons but me. Stuttgart 2013 and Heidelberg 2015 and everything in between got me where I am right now.
There is also something little going on (job-wise) that might lead into me returning to Finland. But cannot say for sure. Nothing is for sure.

Kun ei ole hommat selvillä

Se, että on nyt täällä uudessa väliaikaisessa asumuksessa (vanhalla jenkkien kasarmialueella) epäselvän työtulevaisuuden kanssa, vaikeuttaa muun muassa lentolippujen varaamista jouluksi. Olen menossa Helsinkiin ja Lappeenrantaan joulukuussa, mutta mitä jos vaikka saankin parin viikon päästä tietää, että työhaastattelu tai vastaava olisi sen aikaikkunan sisällä, jolloin olen Suomessa... Tai mitä jos potentiaaliset uudet työt alkaakin joulukuun eka päivä. Vielä kun ei voi mistään tietää mitään. Sen verran tiedän, että Suomessa olisi luultavasti vanha duunini saatavilla (tosin ei ehkä ihan täysin kokoaikaisena), ja olen jo hakenut kymmeniä (luultavasti yli sataa) duuneja pk-seudulta ilman sen suurempaa menestystä. Täällä Saksassa taas on enemmän sellasia ehkäpä-lupauksia ilmennyt jo tälläkin viikolla. Tarvitsen aika hyvän duunin täältä, jotta tänne jääminen kannattaa. Aika isoilta osin kuitenkin elämäni on Suomessa (läheiset, asunto, "vuokra", tavarat ...) Mukavasti on siis edelleen levällään tämä tulevaisuus. Mutta mitä sitä siellä tekee, jos ei ole mielekkäitä töitä? Kun koulutus ja hyvä kokemus uran osalta kuitenkin on olemassa, miksi siellä pitäisi kärvistellä...

Lähipäivinä olen tutustunut tähän uuteen asuinalueeseen. Kukkulat ja Neckar-joki tekevät paikasta edelleen satukirjamaisen. Juoksulenkit ovat siirtyneet melko totaalisesti tasasesta hölkkäköpöttelystä raju nousu juosten - kävely - raju nousu -osastolle. Mutta on tuo luonto vaan niin upea. Nyt on marraskuu, mutta värimaailman puolesta voisi luulla (suomalaiseksi) syyskuuksi. 

600 askelmaa, "Taivasportaat" Rohrbachin alueella. Voin kertoa, että menee vielä jyrkemmäksi lopussa. Tulee kuuma kiivetessä.

Maisemia

Visits to HD continue

Nyt on tullut asetettua henkinen minä jo täysin Heidelbergiin, eikä täällä Stuttgartissa enää oikein mitään ole viimeistenkin läheisten tyyppien muutettua pois syyskuussa. Koitin taistella tätä väistämätöntä erakkoelämää vastaan kutsumalla vähän nuorisoa kämpille (eli töissä tapaamiani opiskelijoita), ja vietettyäni jo liian monta päivää kipeänä halusin pitää pienet etkoiltamat ennen yksiä juhlia täällä Vaihingenissa. Oli kuitenkin torstai, joten väistämätön tapahtui jälleen, ja päädyimme Wubariin. Turha näemmä keidenkään koittaa edes kilpailla sen kanssa. Tämä paikka on siis oikeasti hieman paha. Menet sinne ilo sielussa ja palaat aivan hirveissä naamoissa takaisin. Kuka ikinä keksikään juoman, johon tulee lähes tuopillinen vodkaa ja vähän energiajuomaa ja skumppaa värin vuoksi... Itse olen pystynyt jotenkin hillitsemään itseni tuolla, koska töitäkin on ajateltava. Viime torstaisen visiitin jälkeen jouduin kuitenkin keräilemään hieman itseäni perjantaina aamuherätyksen tunnuttua suunnilleen syöpädiagnoosilta. Onneksi pääsin hiihtelemään pois toimistolta jo aiemmin plussatuntieni takia ja raahasin luuni Heidelbergiin. Siellä näin muun muassa taas toista hengenheimolaisystävääni Markia ja olin ihan liekeissä koko kaupunkia kohtaan. Ja nyt on niin, että sinne tavarani siirtyvät ensi perjantaina. Tulevaisuus on vielä töiden osalta levällään - Suomessa vaiko täällä - ja tähän dilemmaan vastauksen olisi tultava viimeistään joulukuussa.

My people live in Heidelberg now, so I've been doing some serious Stuttgart-Heidelberg commuting. After the very last ones of my friends left in September the life in Stuttgart got a bit weird and different, and to be honest, lonely. I did try to socialize a bit though (be proud, be very proud) and invited some of the new Erasmus students to my room for pre-drinks before this one party here in Vaihingen. But what happened was that we ended up going to WuBa anyway - a student run pub/officially-a-club next door to where I work that's only open on Tuesdays and Thursdays. This place is ominous. You usually cannot enter and remain your dignity. Sometimes the emotional effect of their signature drink Wuba wasser only wears out the day after. I knew I had to work after waking up, so I managed to be in bed before the morning... And on Fridays I can leave work at 12 if I have enough plus hours to cover the minuses caused. So I left around 13 and found myself in Heidelberg some hours later. I'm getting used to the hoods there, since from the upcoming weekend on I will be residing there(!) At least until my next job is secured (deadline for that: December). 

Last summer I developed this phrase that says it all: Life is funny in Allmandring. Turns out the funnyness is an expanding concept, Allmandring can be your square one and when life gives you lemons Germany gives you something completely else in return. 

Viikonlopun viettoa leudossa kelissä, terassilla tarkenee edelleen

... mutta silti joulurekvisiitta on saapunut keskuuteemme. Holilliset jouluglögit on viinin vahvuisia, ja halvimmat kustantaa euron pullo. Luulen että kelpais suomalaisillekin.

Joulu tuli näyteikkunoihin

Jos haluatte kasvaa ihmisinä, ystävystykää syyrialaisen kanssa

Loppuu nimittäin monenlainen turha valitus. Työnantaja siis järjesti minulle WG-asumuksen kampukselta. Talossa asuu joitain saksalaisia mutta pääasiassa maisteri- ja tohtorivaiheen opiskelijoita. Keittiö on edelleen pieni sekamelska, mutta olen oppinut kiintymään siihenkin. Olen omasta mielestäni todella vähään tyytyväinen, ja jos vain tiedän, että kuviot ympärillä toimivat normaalisti ja elämää ohjaa tietynlainen rutiini, en osaa löytää arjesta mitään kitistävää. En yleensäkään kitise jos jokin asia ei miellytä, mukaudun mieluummin ja löydän jotain hupaisaa/kasvattavaa siitäkin. Tämä on juuri sellainen tilanne. Olkoonkin läävä, tuo keittiö on ihan paras mesta, koska siellä on aina parhaat keskustelut. Juuri äsken jauhelihaa käännellessäni ihmettelin, miten joku ihminen voi olla omasta mielestään tosi radikaali, liberaali ja kaikin puolin hurja ateisti, jos hän kuitenkin noudattaa kaikenlaisia mahdollisia kristillisiä suosituksia - ei seksiä ennen avioliittoa, ei voi ottaa miestä omaa sukua vähävaraisemmasta suvusta, naisten ei ole ok ajaa polkupyörällä ... Maailma on täynnä niin erilaisia paikkoja ja erilaisia ajatusmalleja kuin mistä me täällä tiedämme yhtään mitään.
Ja syyrialaisia tänne on muuttanut pari syyskuussa, ja nämä heidän kanssaan läpikäymämme aiheet onkin sitten jotain aivan eri matskua. Eihän mulla ole eläissäni kohdalle osunut yhtään oikeaa kriisiä. Jos koittaisin väittää, että vaikkapa läheisen kuolema (nekin on kaikki olleet luonnollisia) joka tapahtuu jossain 86 vuoden iässä oli rajuin koettelemus minulle noin niin ku läheisen näkökulmasta, olisin kyllä maailman tekopyhin hahmo. Silloinhan kaikki on mennyt hyvin. On saanut elää rauhassa, turvallisessa maassa ja kuolla vasta kahdeksissakymmenissä. Oikea henkilökohtainen kriisi olisi se, että pikkuveli olisi kuollut 18-vuotiaana armeijan leivissä oikeassa sodassa. Tai että puolet suvusta eläisi parhaillaan terroristien valtaamassa kaupungissa, jossa pelkästään se että naiset näyttävät vahingossa silmänsä huntujen alta voi johtaa raipaniskutuomioon. Kukaan näistä ihmisistä ei näillä alueilla elä normaalia elämää, kaikki pidättävät hengitystään julkisilla paikoilla liikkuessaan. Ja ne jotka ovat päässeet tulemaan tänne - siis vain naiset, miesten maasta poistuminen ei ole enää niin helppoa - ovat jonkinlaisessa epäuskossa että voiko mielenrauha muka kestää kauempaa kuin pari tuntia. Tunnen nyt hyvin kaksi syyrialaista, ja molemmilla heillä on joko ystäväpiireissä tai suvuissaan/perheissään tapahtunut jotain niin synkkää, että ei kukaan länsimaalainen ihminen varmaan voi sitä edes tajuta. Kaappauksia, raiskauksia, uhkauksia ja ennen kaikkea jatkuvassa pelossa elämistä. Kattilastani lensi jonkin verran vettä kuumalle levylle, ja se perinteinen räiskähdysääni kuului. Naapuriani se ahdisti, koska rätinä muistutti siitä, kun terroristit veti rekalla mummolan talon ohi ja heitteli jotain paukkupommeja lavalta. Että siinä sitä sitten olet tällaisten henkilöiden kanssa ja tajuat, miten olettekin samanlaisia, ja miten yhdelle lottokone on vain arponut mahdollisuuden elää pumpulissa.

Ich habe mein Hertz in Heidelberg verloren etc.

In 2007 I went to Heidelberg for the first time, in 2010 I had to return. It was a bit weird that I never ended up going there two years ago during my exchange, but now, two years later, I did. The main street running the length of the Altstadt was as nice as always, gothic-renaissance castle was still picturesque and the whole cityscape seen from up the castle still managed to give me the same feels as it did eight years ago. This city is simply great. And actually one of my dreams has always been one day to be able to live there, and now since some people I know and care about do, I have a chance to actually get a taste of it.

And who knows where life takes you. I have a lot to get back to in Finland but walking exactly these streets make me believe in a life bigger than Helsinki, bigger than what your relatives or anyone else expects of you, richer than fulfilling your own pre-constructed expectations on post-university life. Right now after just returning from HD, I genuinely wanna believe I can keep the people and things I love from Finland and still manage to find my own happiness here, Stuttgart, Heidelberg, anywhere, it shouldn't matter. Having loved ones is all about connections, knowing and trusting in something staying, being there for you. It shouldn't be something that holds you back, makes you sacrifice and give things up completely. Or what do you think?

We can live like Jack and Sally /If we want /Where you can always find me /And we'll have Halloween on Christmas /And in the night we'll wish this never ends /We'll wish this never ends

Kiireitä ja outoon syksyyn sopeutumista

Laiska kirjoitustahti johtuu pääasiassa totaalihopusta työpaikalla... Viime viikon perjantaina inboxissani luurasi 102 vastaamatonta mailia. Ja tämä kuvastaa kuviota. Tällä hetkellä tuijotan tosi paljon ruutua, vastaan ahdistuneillekin ihmisille mahdollisimman korrektisti ja koitan pitää saksan kieliopin kuosissa.
Lisäksi aloin tehdä iltaisin (hieman) etätöitä vanhaan työpaikkaani.

Something old

Something new

Something blue

And then there's you

Minua on vaivannut tunne siitä, että ehkä elämäni parhaan kesän muistot elävät tässä huoneessa, mutta samaa todellisuutta ei enää pysty saamaan takaisin. Hyvät muistot ovat tietenkin aina kotiin päin ja toki parempia kuin pahat, mutta silloin kun ne ovat niin ihania, että koko elämä tuntuu muuttuneen, on niihin liittyvästä ajasta vaikea päästää irti. Olen ollut hyvin hämmentyneenä täällä aina iltaisin. Shortsit on edelleen tuolin nojalla, Füssenista hankittu aurinkorasva tönöttää lavuaarin reunalla ja kun katson ikkunasta ulos, puut ovat edelleen vihreitä (kiitos saksalainen syksy), ihan kuin mikään ei olisi muuttunut.

Viime viikonloppuna sanoinkin Maciekille, että haluan uusia muistoja, minkä jälkeen lähdettiin ajamaan. Ajettiin ympäri Ohmdenia ja sen lähikyliä ja päädyttiin paikallisen tulivuoren huipulle. Joku sitten toteskin, että 300 miljoonan vuoden tauon jälkeen vuoren sietäisi nyt vähän alkaa heräillä, että Jennalle tulis jotain muistettavaa syksystä. Myöhemmin me ja kaksi pikkukylän saksalaista kasvattia hengattiin rivitalon pihalla ja koitettiin muistaa ulkoa eri kielien säädyttömiä sanoja ja syötiin bretzel-snackeja.

Tää syksy on muuten ihan samanlainen kuin suomalainen loppukesä. Takin kanssa ainakin minulla on tuolla vielä vähän liian hiostavaa olla, mutta pitkähihainen on jo hyvä pitää mukana. 18 on aika peruslämpötila, eikä kauheasti ole tuullut.

Lately I've been quite busy with work. I'm there, then I'm doing grocery shopping, then I'm home enjoying some Finnish television in my solitude. I also made a part time home office contract with the company I worked in before I got here. Autumn is something new, and I have to get used to it. Summer is in the past... but not really if you take a closer look at my room. Everything seems to be the same. Exactly how the ghost of summer past left it :D I don't even know when exactly the summer came to an end. Just one morning there was mist and it was chilly. Trees are still green. 

I told Maciek I needed new unique (autumn) memories, so we took a short trip back to the Schwäbisch Alb. There was a volcano, which could have started erupting asap... Something to remember at least. But on the top there were gliders flying crazy close, so hazardous enough, will do this time :)
Otherwise this autumn has reminded me of Finnish late summer, weather-wise I mean. 18 celcius is pretty basic.